Savannin laidalla

Mihin menet, Mali?

2010-03-18T01:41:00.000-07:00

"Afrikka-parka. Mikään muu maanosa ei ole kokenut vastaavaa ulkomaisen ryöstön ja hyvän tahdon eriskummallista yhdistelmää."
Kingsolver, Barbara: Myrkkypuun siemen. Otava 2004. S. 542.

YK:n inhimillisen kehityksen mittareilla mitattuna viidenneksi köyhin valtio maailmassa. 90 prosenttia väestöstä elää alle kahdella dollarilla päivässä. Keskimääräinen eliniänodote noin 50 vuotta. Aliravittuja kolmasosa väestöstä. 75 prosenttia väestöstä lukutaidottomia. Valtion menot tuloihin nähden lähes kaksinkertaiset. 85 prosenttia väestöstä elää ilman sähköä.

Kaikki edellämainitut tiedot koskevat länsiafrikkalaista valtiota nimeltä Mali. Tämä valtio on vahvasti riippuvainen ulkopuolisesta taloudellisesta tuesta. Virallinen kehitysapu muodostaa noin kuudesosan valtion budjetista ja jokainen malilainen vastaanottaa keskimäärin 82,5 dollaria kehitysapua vuodessa. Onko tästä avusta hyötyä ja tuleeko Mali jonakin päivänä olemaan riippumaton ulkopuolisesta tuesta? Millainen on Malin tulevaisuus?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka pyörivät päässäni päivittäin. Isoja kysymyksiä, joihin en ole saanut pitäviä vastauksia. Varmojen vastausten saaminen on mahdotonta, mutta on ollut äärimmäisen mielenkiintoista keskustella sekä paikallisten että Malissa asuvien ulkomaalaisten kanssa näistä aiheista ja todeta, että visioita on monia.

Varmaa on ainakin se, että Malin taloudellinen itsenäistyminen ei tule olemaan helppoa. Jo erinäisistä kehitysapujärjestöistä ja -projekteista kertovien kylttien määrä ympäri Malia puhuu omaa kieltään. Voimakas väestönkasvu (keskimäärin 7 lasta/äiti), maataloustuotantoa uhkaava aavikoituminen ja talouden riippuvuus kolmesta vientituotteesta (kulta, puuvilla ja karja) ovat omiaan hankaloittamaan prosessia.

Toinen kysymys on sitten se, kuinka paljon hyötyä ulkomaisesta tuesta on ollut maan kokonaiskehitykselle ja autonomiaan pyrkimiselle vai onko tuesta ollut pikemminkin haittaa. Afrikan tuntijoista ainakin sambialainen Dambisa Moyo ja suomalainen Eero Paloheimo ovat ehdottaneet nykyisenkaltaisen kehitysavun lakkauttamista, sillä se rampauttaa Afrikan valtioiden omat aloitteet ja toimii lähinnä apua antavien tahojen omien tavoitteiden edistäjänä. Apu kun harvemmin on vastikkeetonta. Hullulta tuntuu esimerkiksi se, että Malin velkataakka ulkomaille lisääntyy vähintään samaa tahtia kuin sieltä virtaa tukea maahan.

Kehitysapua ei siis anneta pelkästään hyvästä sydämestä, vaikka hyvän tahdon osuus on ehkäpä suurempi kuin monet skeptikot luulevat. Useimmat tuntemani malilaiset ovat kanssani kuitenkin samaa mieltä siitä, että monissa tapauksissa apu on vallankäytön väline. (Kuvassa Libyan presidentin Gaddafin tuella rakennettu, valtavankokoinen Malibya-kompleksi, josta tulee Malin ministeriöiden keskittymä.)
Lähes jokainen keskustelukumppanini on todennut, että rahoittajat eivät anna Malin itse päättää kehityksen suunnasta. Toisaalta suunta on myös avunantajilta kateissa, kun lähes jokaisella rahoittajalla on omat, jopa toisiinsa nähden ristiriitaiset tavoitteet, kriteerit ja ehdot. Erään ammattijärjestön edustaja arveli, että avunantajat harjoittavat tätä ristivetoa tahallaan, sillä todellisuudessa ne eivät halua Afrikan kehittyvän.

Kyynisyys ja länsimaiden viime aikojen tendenssi avun vähentämiseen eivät kuitenkaan ole ratkaisuja Afrikan ongelmiin. Olosuhteet ja elämänlaatu ovat esimerkiksi Malissa yleisesti ottaen parantuneet, ja ulkomaalaisella tuella on saatu myös paljon hyvää aikaan. Puolen vuoden aikana olen nähnyt liikuttavan paljon ihmisiä, jotka ovat onnellisempia kiitos toisten ihmisten hyväsydämisyyden. Selän kääntäminen ongelmille ei ole ratkaisu.

Mutta mikä sitten on toivottava suunta Malin tulevaisuudelle? Tuleeko "kehitys" tarkoittamaan rikkaan kulttuurin ja yhteisöllisyyden menettämistä? Tämä olisi suuri tragedia. Sana "kehitysmaa" onkin saanut minun mielessäni kokonaan uuden merkityksen viimeisten puolen vuoden aikana. Edistyksen on tarkoitus tapahtua kussakin maassa sen omien olosuhteiden mukaisesti, mutta valitettavasti vaikuttaa siltä, että länsimaista elämäntapaa pidetään ihanteena kaikkialla.

Ovatpa jotkut tapaamani malilaiset jopa todenneet minulle, että pohjoisen ihmiset ovat älykkäämpiä kuin afrikkalaiset. Tästä olen täysin eri mieltä sen jälkeen, kun olen ystävystynyt kouluja käymättömien ja lukutaidottomien henkilöiden kanssa. Näihin ihmisiin tutustuminen on totisesti ollut silmiä avaava kokemus. He eivät ole tyhmiä ja vielä vähemmän laiskoja; pikemminkin kyse on vaihtoehtojen vähyydestä.

Täällä ollessani olen huomannut, että etelän ja pohjoisen elämät ovat päinvastaiset, niin hyvässä kuin pahassakin. Etelässä ihmiset ovat ystävällisiä toisilleen, mutta monissa tapauksissa elämänlaatua heikentää varallisuuden puute. Pohjoisessa syy onnettomuuteen on varallisuuden liiallinen runsaus ja inhimillisten kontaktien kadottaminen. Olisi mukavaa löytää jonkinlainen välimaasto näiden ääripäiden välillä. Täytyy toivoa, että ihmisten lisääntyvä liikkuvuus parantaa tilannetta.

Kaikista vaikeuksistaan huolimatta Afrikka ei ole mielestäni parka. Se on selviytyjä. Vaikka Malin tulevaisuus on monilta osin kysymysmerkki, paikallisten ihmisten sitkeyden todettuani olen paremmilla mielin kuin ennen tänne tuloani. Täällä lämpimän auringon alla, toisilleen tuttavallisten ihmisten keskellä suhteellisuudentaju sekä toiveikkuus niin Malin kuin Suomen tulevaisuuden suhteen on lisääntynyt. Kiitos Malille siitä.

"Olemme kaikki Afrikan lapsia, eikä yksikään meistä ole muita parempi tai tärkeämpi. Niin Afrikka voisi sanoa maailmalle; se voisi muistuttaa kaikille, mitä inhimillisyys on."
McCall Smith, Alexander: Kirahvin kyyneleet. Otava 2005. Ss. 86-87.

Yhteenvetoa

2010-03-01T01:12:00.000-08:00

Eilen illalla ja yöllä tapahtui kummia: satoi vettä. Tämä on yhden työkaverin mukaan ihan normaalia, toisen mielestä erittäin outoa näin kuivalla kaudella. Joka tapauksessa olen iloinen, koska viime aikoina lämpötilojen nousu on vaikeuttanut nukkumista huomattavasti. Sade helpotti tilannetta hieman.

Oleskeluni Malissa alkaa uhkaavasti kääntyä loppusuoralle. Kuvittelin, että ehtisin puolessa vuodessa tehdä paljon hienoja, tyhjentäviä havaintoja Maliin ja laajemmin Afrikkaan liittyen, mutta - yllätys yllätys - väärässä olin. Vaikka olen oppinut valtavasti, kysymyksiä on edelleen enemmän kuin vastauksia. Tähän blogiinkin voin lähinnä kirjoittaa vain henkilökohtaisia havaintoja ja mielipiteitä, en julistaa totuuksia. Myös kysymys, jota ensisijaisesti tulin selvittämään - mikä on kehityksen suunta Malissa? - jäänee ilman selkeää vastausta. Yritän kuitenkin palata siihen vielä tuonnempana.

Nyt, viiden ja puolen kuukauden Mali-elämän jälkeen on hyvä hetki tehdä pieni yhteenveto niistä asioista, joita luultavimmin tulen ja en tule täältä kaipaamaan (molempia on paljon). Mielenkiintoista sitten kotiinpaluun jälkeen nähdä, pitävätkö nämä paikkansa, vai tulenko mahdollisesti kaipaamaan eniten jotain sellaista, joka tällä hetkellä tuntuu ärsyttävältä ja rasittavalta. Suomeen-paluu ei tule olemaan helppo: vaikka Malissa elämisen jälkeen näen selkeämmin kotimaani lukuisat hyvät puolet, täällä havaitsen myös ne asiat, jotka Euroopassa ovat pahasti pielessä.

En tule kaipaamaan...

jättihyönteisiä kylpyhuoneessa. Tämä siitä huolimatta, että tunnen kieroutunutta mielihyvää joka kerta, kun onnistun hävittämään möttiäisen ilman naapurin apua.
pyykin pesemistä käsin. Ei kaivanne perusteluja.
presidenttiä, joka on koko ajan televisiossa. Minulla ei ole tarpeeksi tietoa, jotta voisin arvioida Amadou Toumani Tourén onnistuneisuutta valtiojohtajana, mutta kyseisen henkilön näkeminen illan uutislähetyksen jokaisessa insertissä ei edesauta myönteisen mielikuvan syntymistä. Tässä yhteydessä haluaisin mainita myös ne afrikkalaiset presidentit, jotka eivät suostu luopumaan vallasta (vrt. mm. Niger, Norsunluurannikko, Burkina Faso, Gabon, Guinea).
eräiden miesten näkemyksiä moniavioisuudesta. Yritän olla syyttämättä näitä yksittäisiä miehiä siitä, että heidän mielestään avioliitto useamman naisen kanssa yhtä aikaa on täysin luonnollinen asia. Kyse on vallitsevasta kulttuurista, perinteistä ja tottumuksista, mutta juuri sen takia se onkin surullista. Onneksi käsitykset tuntuvat olevan muuttumassa.
malilaisia muovipusseja. Muovipussien laatu on heikko, ja päinvastaisista yrityksistä huolimatta niitä kertyy kotiin valtavasti. Jätehuollon puutteista johtuen muovipusseja, sekä tietysti muitakin roskia, on joka puolella (kuvassa muovipussi puussa). En tule myöskään kaipaamaan ihmisten, erityisesti ympäristöjärjestössä työskentelevien, välinpitämättömyyttä roskaamisen suhteen. Tämä tosin lienee osittain seurausta edellämainitusta jätehuollon puutteellisuudesta.

kyvyttömyyttä ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Vaikka jollain tasolla olen jo tottunut siihen, että ympärilläni puhutaan kieltä, jota en ymmärrä, tunnen itseni edelleen usein tyhmäksi ja ulkopuoliseksi. Osittain toki omaa syytäni, kun en ole panostanut enempää bambaran opiskeluun. Olen kuitenkin havainnut, että joillakin malilaisilla on taipumuksia tietoisesti ulkopuolistaa kielitaidottomia henkilöitä tilanteissa, joissa myös kaikille yhteisen kielen käyttäminen olisi mahdollista. Hyvä puoli on se, että paluuni jälkeen tulen ainakin hetken arvostamaan ihanaa suomen kieltä :)
pariskuntien ja julkisten tunteidenosoitusten poissaoloa. Malissa vallitsee täysin päinvastainen kulttuuri kuin Ranskassa, jossa toistensa kimpussa olevien parien suuri määrä kaduilla ärsytti. Täällä miehen ja naisen näkeminen kadulla yhdessä tuntuu pieneltä ihmeeltä, ja toisiaan kädestä pitävän pariskunnan olen nähnyt Malissa kaksi kertaa. Hellyttävä ilmiö sen sijaan on käsi kädessä kulkevat miehet, joita täällä näkee melko usein.

Tulen kaipaamaan...

aurinkoa ja lämpöä. Allekirjoitan täysin erään työkaverin näkemyksen hänen palattuaan Kööpenhaminasta joulukuussa: vaikka etelässä ollaan materiassa mitattuna köyhiä, aurinko on suuri rikkaus täällä. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö myös Suomen neljä vuodenaikaa olisi rikkaus, täytyy vain toivoa, että ne ovat olemassa jatkossakin...
Sinsiberen naisia. Etukäteen en kyennyt kuvittelemaan, miten yritteliäitä, sitkeitä ja ystävällisiä nämä osuuskunnan jäsenet voivat olla. Vaikka kokonaiskuvani Sinsibere-hankkeesta jää väistämättä vaillinaiseksi, olen vakuuttunut siitä, että hanke on onnistunut. Siitä huolimatta, että naiset eivät toistaiseksi saa osuuskuntatoiminnasta mittavaa taloudellista hyötyä, heidän motivaationsa ilmeisyys riittää kertomaan, että Sinsiberellä on ollut vaikutusta. Tähän liittyen tulen kaipaamaan myös mielenkiintoista ja opettavaista työtäni MFC:ssä.
sitä, että kaikkea ei voi suunnitella minuutilleen. Mainitsen tämän siitä huolimatta, että mielestäni tämä on myös yksi Afrikan kehityksen tulpista. Spontaanius, ajan antaminen sosiaaliselle kanssakäymiselle ja inhimillisyys on kuitenkin jotain, minkä toivoisin afrikkalaisten voivan opettaa pohjoisen ihmisille.
malilaista ruokaa ja käsin syömistä Bougoulan yössä. Olen joutunut tinkimään kasvissyönnistä, mutta toisaalta täällä syömäni liha on aitoa, tuoretta lähiruokaa (vrt. tämän listan viimeinen kohta) ja hyvänmakuista. Käsin syöntini aiheuttaa huvitusta täkäläisissä eikä edelleenkään onnistu vaatteita sotkematta, mutta on mahtava kokemus etenkin kirkkaan tähtitaivaan alla.
ranskaksi dubattujen saippuasarjojen katsomista kavereiden kanssa. Edelleen toisinaan naureskelen sille, että täällä myös miehet ovat koukuttuneita kyseisiin sarjoihin. Olen viettänyt pitkiä tuokioita spekuloiden Marinan tapahtumia paikallisten miespuolisten kavereideni kanssa :) Joka ilta seitsemän jälkeen kaduilla näkee miesjoukkoja liimaantuneita television ääreen, ja olen kuullut, että myös kylissä miehet kyläpäällikköä myöten seuraavat näitä sarjoja. Todellisuuspakoa kerrassaan.
kotieläimiä kaduilla. Jokapäiväinen huvituksen aihe. Toisaalta en totisesti tule kaipaamaan sitä, miten eläimiä täällä usein kohdellaan: erilaisia pahoinpitelyn muotoja näkee päivittäin. Toisinaan pohdin myös, onko eläimille hyväksi liikkua liikenteen seassa, roskia syöden. En kuitenkaan usko, että eurooppalaisten tehotuotantoeläinten elämä on ainakaan onnellisempaa.

elämän perusasioiden läheisyyttä. Tästä hyvä esimerkki ovat edellämainitut katukuvassa kohdattavat eläimet: Malissa näkee, mistä ruoka tulee. Täällä ovat vielä olemassa myös fyysiset työt, joihin valtaosa pohjoisen ihmisistä on menettänyt kosketuksensa aikoja sitten. Olen samaa mieltä sen malilaisen maanviljelijän kanssa, joka oli todennut olevansa rikas, koska saa omalta pelloltaan ruuan pöytään, ja säälivänsä niitä ihmisiä, jotka ovat täysin riippuvaisia muista ravintonsa suhteen, sillä nämä ihmiset ovat köyhiä.

Molempiin listoihin voisi lisätä paljon seikkoja, eivätkä mainitut ole välttämättä merkittävimpiä. Edellisistä blogiteksteistä on löydettävissä asioita, joita en tässä enää mainitse. Jälkimmäinen lista on joka tapauksessa pidempi, enkä toivoisi lähdon olevan niin lähellä. Toisaalta ensimmäinen Suomessa saamani ruisleipä voimariinilla, oltermannilla, suolistoameeboista vapailla vihanneksilla ja maitolasillisella höystettynä tulee olemaan pienen onnen itkun paikka :) Siihen asti täytyy vielä ottaa kaikki nautinto irti sekä iloisista että turhauttavista hetkistä Malissa.

Festival sur le Niger

2010-02-15T06:41:00.000-08:00

Edellisviikonloppuna matkasin hollantilaisen kollegani kanssa Ségouun, Malin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, joka sijaitsee noin 200 km Bamakosta koilliseen. Kaupungissa järjestettiin nyt kuudetta kertaa vuosittainen Festival sur le Niger -tapahtuma, johon kerääntyi viikon aikana reilut 22 000 vierasta.

Kuten tapahtuman nimestä voi päätellä, Ségoun kaupunki sijaitsee Niger-joen varrella. Festivaalin suurin konserttilava kelluikin kirjaimellisesti veden päällä. Onneksi yleisö oli vakaalla maalla; sen verran innostunutta liikehdintää aiheutti etenkin malilaisen supertähden Salif Keitan esiintyminen. Keitan lisäksi henkilökohtainen suosikkini lauantai-illan esiintyjistä oli tuaregyhtye Tinariwen.

Tuaregit, berbereistä polveutuva läntisen Saharan paimentolaiskansa, olivat tapahtumassa muutenkin hyvin edustettuina. Tai sitten vain kiinnitin heihin erityistä huomiota. Tuaregit ovat juuri se etninen ryhmä, johon useimmiten yhdistetään pohjoisen Malin levottomuudet, kidnappaukset ja - lähinnä Yhdysvaltain toimesta - terrorismi. Kolikon kääntöpuolta ei yleensä mainita; tuaregit ovat jo vuosikymmeniä kärsineet pahenevasta veden puutteesta, köyhyydestä, etnisistä väkivaltaisuuksista sekä perinteisen paimentolaiselintavan rikkoutumisesta.

Etenkin miestuaregien pukeutuminen tekee allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen. Näyttävine tagelmust-päähineineen ja kaulassa roikkuvine amuletteineen tuaregmies on katu-uskottavuuden ruumiillistuma. Ilmeisesti kuvassa esiintyvä poika on jo astunut aikuisuuteen, sillä tagelmustia saavat tuaregien keskuudessa käyttää vain aikamiehet. Tämän jälkeen tätä kolmen metrin pituista ja puoli metriä leveää indigonsinistä huivia pidetäänkin sitten tiiviisti; miehet saavat paljastaa kasvonsa vain oman heimonsa alempiarvoisille henkilöille. Tagelmust oli festivaalin hittituote, joka ei muuten näytä hullummalta valkonaamankaan päässä.

Ségou oli viihtyisä ja sopivan kokoinen kaupunki, jonne joen läheisyys toi raikkaan tuulahduksen. Helppojen kulkuyhteyksien, kauniiden näköalojen ja monipuolisen kulttuuriperinnön ansiosta uskoisin kaupungin olevan yksi turistiystävällisimmistä paikoista Malissa. Kehuessani kokemusta työkavereille eräs heistä ehdottikin, että matkustaisin mahdollisella tulevalla häämatkallani Ségouun. Siinäpä hyvä vinkki kaikille vastanaineille :)

Bamakoon palattuani päivät ovat olleet ilmastonmuutospainotteisia. Viime viikolla osallistuin Ruotsin suurlähetystön tukemaan malilaisten kansalaisjärjestöjen ilmastoverkoston tapaamiseen. Opin jälleen paljon, muun muassa sen, että Mali on 141 maan joukosta 19. haavoittuvin ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Katsoessani ympärilleni tätä ei ole vaikea uskoa.

Täällä Saharan laidalla Kööpenhaminan ilmastokokouksen laihat tulokset ja pohjoisen johtajien yleinen päättämättömyys nostattavatkin hikipisarat otsalle (sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti). Kovin epäreilulta tuntuu se, että ennestään köyhät ja ilmastoa vähiten kuormittaneet alueet kokevat muutoksen ankarimmin. Muun muassa tämä huomioon ottaen ei ehkä sittenkään ole kummallista, että useampikin paikallinen tuttavani on todennut minulle - aivan vakavissaan - ihmisen olevan luotu kärsimään. Lausahdus ei taida perustua pelkästään muslimien vankkumattomaan kohtalonuskoon vaan myös silkkaan todellisuuteen Malissa. Toteamus kuvastaa mielestäni hyvin malilaista elämänasennetta, joka on erikoinen yhdistelmä elämäniloa ja melankoliaa.

Toinen suomalaisittain erikoinen yhdistelmä, josta eräs lukija pyysi minua kirjoittamaan, on afrikkalainen pää ja lähes mikä tahansa esine sen päällä. Etenkin täkäläisillä naisilla on hämmästyttävä kyky kantaa kuormia päänsä päällä, useimmiten ilman käsien apua. Kysyin samanikäiseltä malilaiskollegaltani asiasta, ja hän sanoi kantavansa itsekin usein tavaroita kyseisellä metodilla. Tätä ei kuulemma tarvitse erikseen harjoitella vaan siihen tottuu luonnostaan lapsesta lähtien (esimerkki kuvassa).

Mutta kuinka todella painavienkin kuormien kantaminen pään päällä voi onnistua? Lisätietoa asiasta löytyy Helinä Rautavaaran museon Tunnista tuntiin - päivä kerrallaan -näyttelyn nettisivuilta. Niiden mukaan pään päällä kantamisen tehokkuus perustuu heiluriliikkeeseen: ihminen toimii heilurina, jonka heiluessa eli jalkojen liikkuessa liike-energia muuttuu potentiaaliseksi energiaksi ja jälleen liike-energiaksi. Tämä säästää runsaasti energiaa: pään päällä voi tavalliseen kävelyyn kuluvalla energiamäärällä kantaa viidenneksen, ja täkäläisten sitkeiden naisten tapauksessa jopa kolme neljäsosaa omasta painostaan! Tämä ryhtiä parantava harjoitus voisi tehdä hyvää myös suomalaisille näyttöpäätteen ääressä lysähtäneille hartioille.

Aamuisin

2010-01-29T00:37:00.000-08:00

Bamakon-elämästä nautittavaa tekee omalta osaltaan se, että täällä voin syödä aina ulkona. Ruuanlaittoa on toisinaan ikävä, mutta katukahviloissa ja -ravintoloissa syömisen edut ovat ylivoimaiset. Ateriat ovat suomalaisittain käsittämättömän edullisia: aamiainen n. 0,30 €, lounas n. 1 €, illallinen 0,20 €. Harvinaista ei ole sekään, että ateria tarjotaan vastustelustani huolimatta ilmaiseksi.

Myös sosiaaliselta kannalta ulkona syöminen voittaa kotona kökkimisen selkeästi. Käydessäni kahvilassa tai ravintolassa teen lähes poikkeuksetta joka kerta uusia tuttavuuksia. Toisinaan tulee vastaan myös kosintoja tai yli-innokasta puhelinnumeron vonkaamista, mutta keskustan torin hännystelijöitä lukuunottamatta en ole kohdannut henkilöitä, jotka eivät ymmärtäisi järkipuhetta.

Aamiainen on suosikkiateriani ja mukava aloitus päivälle. Minulla on nykyään muutama vakiokahvila, joissa vierailen ennen töihin menoa. Aamiaiskahvilat ovat useimmiten aaltopellistä ja pressuista kyhättyjä kojuja. Eräs malilainen tuttavani käytti näistä paikoista nimitystä "face au mur" eli "vastapäätä seinää". Ilmaus on osuva, sillä useimmiten kahvilassa istutaan pöydän ääressä penkillä kasvot seinään päin.

Aamiaisella tilaan yleensä kahvia leivän kanssa. Suomessa juon paljon teetä, mutta täällä tilanne on eri: paikallisten päivän mittaan keittämä ja nauttima kitkerä ruskeanvärinen juoma, jota täällä kutsutaan teeksi (kuvassa alla), on liian vahvaa minulle. Sen sijaan suurinta herkkuani on paikallinen café au lait, jonka oikeampi nimi olisi lait au café. Juoma koostuu nimittäin suurimmaksi osaksi erittäin makeasta kondensoidusta maidosta ja hyvin pienestä määrästä kahvijauhetta.

Sitä juomaa, joka meillä tunnetaan teenä, kutsutaan täällä liptoniksi. Lipton juodaan Malissa yleensä ilman maitoa, mutta runsaan sokerin ja mahdollisesti sitruunan kera. Muitakin juomayhdistelmiä näkee: viime viikolla tapasin eräässä lähikahvilassani pojan, joka otti samaan lasiin kahvijauhetta, teepussin, sokeria ja kuumaa vettä. Sain kunnian maistaa tätä minulle uutta makuyhdistelmää, mutta siitä ei tullut varsinaista suosikkia.

Viime aikoina olen hyödyntänyt paikallisia palveluja enemmänkin. Kävin lähiparturissa leikkauttamassa hiukset ja vein räätälille kankaita ommeltavaksi. Hiussalongissa käynti oli hauska kokemus. Parturi, josta sittemmin on tullut vakituinen päivällisseuralaiseni, ei ole tainnut kovin usein valkoisen naisen hiuksia leikata. Ainakin lopputulos oli sen mukainen; piti hieman tasoitella itse jälkeenpäin. Hinta-laatusuhde oli joka tapauksessa erinomainen, Izak kun ei suostunut ottamaan maksua leikkauksesta. Räätälissäkin lopputulos oli vähän sinnepäin (niin kuin täällä monet asiat), mutta mekko kelvannee ainakin kotikäyttöön ja jäljelle jääneestä kangaspalasta saa mitä parhaimman pöytäliinan.

Eilisiltana katsottiin Izakin salongissa Afrikan mestaruuskisojen ottelua Algeria-Egypti (Egypti voitti 4-0 eli menee sunnuntain finaaliin). Malihan tippui kisoista jo ensimmäisellä kierroksella. Huvittavaa, miten Malin ja nyttemmin myös muiden maiden pelejä spekuloidaan täkäläisten keskuudessa samalla intensiteetillä kuin Suomessa leijonien otteita jääkiekon MM-kisoissa tai olympialaisissa. Täällä ei muuten, yllätys yllätys, pahemmin tulevista talviolympialaisista puhuta :)

Olen edelleen jopa liikuttuneen iloinen siitä, miten ystävällisiä ihmiset täällä ovat. Käydessäni iltaisin katukeittiössä, läheisessä kahvilassa ja televisiota katsomassa uusien ystävieni kanssa tunnen itseni melkoiseksi kummajaiseksi sekä ihonvärin että sukupuolen johdosta. Tästä huolimatta on kotoisa olo, kun lähinaapurissa on kavereita, joiden kanssa voi hengailla lähes koska tahansa.

Erään tilaston mukaan Malin työttömyysprosentti on 30. Huima luku, joka toki osittain selittyy sillä, että monet työt täällä ovat olemassa virallisen talouden ulkopuolella. Toisaalta työttömiin ihmisiin törmää täällä Bamakossa usein, ja esimerkiksi MFC:n toimistolla töitä etsiviä ihmisiä riittää joskus jonoksi asti. Ne, joilla on töitä, ovatkin sitten nähdäkseni töissä koko ajan. Kavereistani kahvilanpitäjä ja putiikin myyjä ovat joka ikinen päivä 10-12 tuntia työpaikalla. Ahdistava ajatus minulle, mutta ahdistusta helpottaa se, että täällä työn ja vapaa-ajan raja on liukuvampi kuin Suomessa. Esimerkiksi tuttavani hengailevat koko päivän kavereidensa kanssa, katsovat televisiota ja kuuntelevat radiota samalla, kun tekevät töitä.

Itse olen töiden saralla pitäytynyt viiden päivän työviikossa. Olen pysytellyt alkuvuoden kokonaan Bamakon toimistolla. Blogin lisäksi minua on viime aikoina työllistänyt ilmastonmuutosaiheisen tiedotusmateriaalin teko ja karitevoireseptien kääntäminen ranskaksi Sinsibere-tiimille. Tällä viikolla osallistuin ympäristötietoisuuden lisäämiseen tähtäävän SUDEP-hankkeen ohjausryhmän kokoukseen. Lisäksi olen päässyt tutustumaan MFC:n projektikoordinaattoreiden työhön. Mukavan monipuolista hommaa siis. Internetin toiminnassa on tällä ja viime viikolla ollut toimistolla ongelmia, toivotaan että tämän tekstin julkaisu onnistuu joskus...

Länsi-Afrikkaa ristiin rastiin

2010-01-15T01:22:00.001-08:00

Talvinen uudenvuoden toivotus Bamakosta! Oltuani poissa pari viikkoa lämpötilan laskun huomaa selvästi. Öisin on tarvetta peitolle ja tänä aamuna lähes kadehdin työkaverin toppatakkia! No, flunssainen olotila vaikuttaa varmasti asiaan.

Joululoman vietin englanninkielisessä Länsi-Afrikassa, Ghanassa. Äärimmäisen kiintoisa ja jälleen kerran opettavainen kokemus! Ghanan kosteassa ilmastossa esimerkiksi hikoilemisen käsite avautui täysin uudella tavalla... Mielenkiintoista, että on olemassa maa, joka on samaan aikaan täysin samanlainen ja täysin erilainen kuin Mali. Ihmiset, kylät, väenpaljous ja meteli olivat kovin tutun oloisia.

Pääkaupunki Accra oli kuitenkin Bamakoon verrattuna hyvin länsimainen; asfalttiteitä kaikkialla, hyväkuntoisia autoja, farkkuja ja pikeepaitoja. Etenkin malilaisten puheesta olen saanut vaikutelman, että Ghana on Maliin verrattuna huomattavasti vauraampi ja kehittyneempi maa. Olikin yllättävää lukea eräästä tilastosta, että itse asiassa bruttokansantulo henkilöä kohden on lähes samaa luokkaa Ghanassa ja Malissa. Muita mittareita, kuten keskimääräistä eliniänodotetta ja lapsikuolleisuutta, tarkasteltaessa eroa syntyy jo enemmän. Jokapäiväisen ympäristön tilassa kehittyneisyys ei oman empiirisen kokemukseni mukaan näkynyt: Accrassa likavesistä syntyvät hajut olivat melkoiset eikä jätehuolto tuntunut olevan ainakaan paremmissa kantimissa kuin täällä.

Se, mikä Ghanassa sykähdytti, oli tietysti meri. Accran lähistöllä elämystä himmensi rahaa hinkuvat rastafarit, mutta kauempana pääkaupungista rannat olivat upeita ja niillä sai liikkua rauhassa. Meren läheisyydessä hullulta tuntui se, että vierailuajankohtanamme maassa oli vesipula. Sinänsä tervehdyttävä kokemus tajuta makean veden (ja henkilökohtaisen mukavuusalueen!) rajallisuus, mutta toivon kuitenkin, etten joudu Malissa ollessani kokemaan vakavaa vesipulaa.

Siirtomaaisännän lisäksi Malin ja Ghanan eroja selittää osaltaan uskonto. Ghanan asukkaista suurin osa on kristittyjä, mikä kävi ilmi esimerkiksi kauppojen nimistä ja jenkkityylisestä uskonnollisten tapahtumien mainostuksesta. Uuden vuoden alkaessa Accran kadut olivat lähestulkoon tyhjillään, sillä paikalliset olivat kirkossa. Kristittyjen vapaampi suhtautuminen alkoholinkäyttöön näyttäytyi toisinaan vähemmän miellyttävin tavoin: näin useamman kerran ihmisiä juomassa olutta jo aamulla, mikä oli aika absurdi näky malilaiseen absolutismin jälkeen. Paheiden summa taitaa tosin lopulta olla kaikkialla vakio, sillä Ghanassa tupakoitsijoita näki harvoin, toisin kuin täällä.

Entä ihmiset? Se, joka kirjoitti matkaesitteisiin, että Afrikan ystävällisin kansa löytyy Ghanasta, ei selvästikään ole käynyt Malissa! Tämä(kin) siis vain allekirjoittaneen vaatimaton henkilökohtainen mielipide, eikä tarkoita sitä, ettemmekö olisi matkalla tavanneet ystävällisiä, hurmaavia ja auttavaisia ghanalaisia. Vielä valovuosien päässä on pohjoiseurooppalainen etäisyys! Silti Maliin palatessani tunsin lähes kirjaimellisesti lämpimän aallon kulkevan ylitseni, kun taksikuski heitti läppää ja ihmiset tervehtivät kaduilla.

Sivuhuomautuksena on muuten todettava, että sillä välin kun pohjoisessa ihmiset olivat juuttuneina lentokentille joulunviettoon minun lentoni olivat sekä Accraan mennessä että sieltä palatessa tismalleen ajallaan. Se niistä pahamaineisista Afrikan sisäisistä lennoista. Pääsin samalla näkemään vilauksen Guineasta, Norsunluurannikosta ja Burkina Fasosta. Niin paljon olisi vielä nähtävää ja koettavaa pelkästään läntisessä Afrikassa!

Matkan jälkeen olen keskittynyt aktiviteettiin, joka takuuvarmasti yhdistää afrikkalaisia eli jalkapallon seuraamiseen. Afrikan mestaruuskisat ovat parhaillaan käynnissä Angolassa, ja eilen iltapäivällä MFC:n toimisto tyhjeni Malin ottelun alkaessa. Sunnuntaina Mali kiri Angolaa vastaan 4-0 -tappiotilanteesta tasapeliin, mutta eilen joukkue hävisi Algerialle. Nähtäväksi jää, miten "kotkien" lopulta käy. Kuvassa naapurustoni poikia pelaamassa.

Tanssin taikaa

2009-12-22T00:44:00.000-08:00

Malissa oleskeluni on saavuttanut puolenvälin rajapyykin. Tuntuu, että en ole ehtinyt nähdä, kokea tai tehdä murto-osaakaan siitä mikä täällä olisi mahdollista! Alan ymmärtää, että puoli vuotta on aivan liian lyhyt aika kokonaan uuden maan ja kulttuurin haltuunottoon. Niinpä yritän nyt olla murehtimatta ajankulusta ja vain nauttia päivästä kerrallaan.

Dodon seurantamatkalaiset palasivat viime viikolla keskelle Suomen talvea. Pääsin heidän täällä ollessaan osallistumaan Sinsiberen seuranta-aktiviteetteihin, minkä jälkeen olen tehnyt töitä MFC:n muille hankkeille. Edellisviikolla matkustin Siemenpuu-aktiivi Ainon kanssa etelään vehreälle Sikasson alueelle tutustumaan Siemenpuun päättyneisiin mikroprojekteihin.

Matkailu avarsi jälleen, ja pääsimme todistamaan monia hullunkurisia ja hämmentäviä tilanteita. Kahdessa kylässä meidät vastaanotti suuri naisjoukko kalebassien soiton ja tanssin siivittämänä. Tämän jälkeen meidät istutettiin väkijoukon eteen kuin suuremmatkin starat, mikä oli hyvin hämmentävää ja jopa häiritsevää. Oudolta tuntui myös kyläläisiltä saamiemme lahjojen määrä: kolmesta kylästä tuomisina oli mm. kankaita, koreja, vesimeloni sekä jättimäinen säkki maapähkinöitä.

Matkan parasta antia oli kuitenkin nähdä, että paikalliset kyläyhdistykset ovat voimissaan ja aktiivisia ympäristötyössä projektien päättymisestä huolimatta. Vaikka hankkeet eivät olleet aina sujuneet toivotusti, yhdistykset eivät ole luovuttaneet, vaan ovat joko aloittaneet uudestaan tai pyrkineet kehittämään uusia ideoita. Ihailtavaa aktiivisuutta, etenkin ottaen huomioon, että yhdistyksen jäsenyydestä harvemmin oli koitunut taloudellista hyötyä.

Kerrassaan taianomainen kokemus matkalla oli juhla, joka (meidän kunniaksemme kuulemma) järjestettiin Blendion kuntakeskuksessa viimeisenä iltanamme. Malissa tanssitaan paljon ja monin tavoin, mutta Blendion juhla oli minulle jotain ennennäkemätöntä. Kaikki kyläläiset ikään ja sukupuoleen katsomatta tanssivat kahdessa piirissä rumpujen soittajien ympärillä: vanhemmat naiset tanssivat omaa koreografiaa sisäpiirissä (johon meidätkin otettiin mukaan) ja muut tanssivat ulkopiirissä. Useimmiten olen kylissä nähnyt vain naisten tanssivan, joten oli virkistävää nähdä myös nuoria miehiä, jotka olivat täysillä mukana! Koreografia oli pyörähdyksineen ja keinahteluineen suorastaan huumaava. Illan pimeys, kirkas tähtitaivas ja rumpujen tihenevä rytmi tekivät tilanteesta, jälleen kerran, unenkaltaisen.

Malilaisilla totisesti on rytmi veressä eivätkä he arastele sen näyttämistä. Viime viikonloppuna pääsin osallistumaan paikallisiin häihin. Virallinen puoli, vihkimiset kunnantalolla ja moskeijassa, jäi minulta valitettavasti näkemättä, mutta hääjuhlakin oli mielenkiintoinen kokemus. Vastaanotto järjestettiin sunnuntai-iltapäivänä paikallisessa yökerhossa. Varsin aktiivinen seremoniamestari haastatteli hääparia, pari leikkasi kakun ja runsaasti kuvia sekä videota otettiin. Pian tämän jälkeen hääpari poistui suorittamaan hääyötä edeltäviä rituaaleja. Me vieraat jäimme syömään, juomaan (vettä ja limonadia) sekä tietysti tanssimaan! Enpä ole aiemmin viettänyt sunnuntai-iltapäivää diskossa länsimaisia ja länsiafrikkalaisia hittejä joraillen... Ihastelin jälleen erityisesti miesten tanssitaitoja ja tempautumista. Meillä suomalaisilla olisi täkäläisiltä hieman opittavaa selvinpäin tapahtuvassa itseilmaisussa.

Tunnelmallista joulua kaikille, palataan ensi vuonna!

Lampaiden juhla

2009-12-04T05:14:00.000-08:00

Viime viikonloppuna Malissa vietettiin tabaskia, muslimien tärkeintä juhlapyhää. Laajemmin juhla tunnetaan muslimimaailmassa nimellä Eid al-Adha, mikä tarkoittaa "Uhrauksen juhlaa". Juhlan taustana on Koraanin kertomus profeetta Aabrahamin valmiudesta uhrata ainoa poikansa jumalalle. Saatuaan varmistuksen Aabrahamin uskosta jumala asetti pojan tilalle pässin teurastettuna, ja tämän vuoksi tabaskia kutsutaankin Malissa lampaiden juhlaksi. Jokaisen perheenpään tulee uhrata lammas leikkaamalla sen kurkku auki perinteisin menoin. Itse todistin kyseistä tapahtumaa onneksi vain televisiosta. Juhlapäivän aamuna kohtasimme tosin kaduilla lukuisia miesryhmiä kokoontuneina kuolleiden eläinten ympärille.

Eläinten merkityksen juhlan vietossa saattoi totisesti huomata viime viikolla. Pitkin viikkoa eläviä lampaita näkyi kaduilla, takapihoilla, mopojen kyydissä, linja-autojen katoille pinottuina... Läheskään kaikilla malilaisilla muslimeilla ei kuitenkaan ole varaa hankkia lammasta, sillä esimerkiksi tänä vuonna hinta kohosi keskimäärin noin sataan euroon. Kunnon muslimin tuleekin lahjoittaa kaksi kolmannesta uhratusta lihasta ystäville ja vähävaraisille.

Tabaskista voi löytää sekä yhteneväisyyksiä että eroja joulunviettoon nähden. Juhlapäivän aamuna tapana on mennä moskeijaan rukoilemaan. Tämän jälkeen teurastetaan lammas, ja se valmistetaan ruuaksi. Lounasta syödään perheen tai ystävien kesken, jonka jälkeen pukeudutaan uusiin juhlavaatteisiin ja lähdetään tervehtimään sukulaisia. Illalla useimmat nuoret menevät ulos ystäviensä kanssa. Nimestään huolimatta tabaskissa ei siis lopulta ole kyse pelkästään lampaista. Tärkeämpää on viettää aikaa perheen kanssa ja iloita siitä, että kaikilla on ruokaa ja katto pään päällä. Toisin kuin jouluna, tabaskina lahjoja annetaan vain lapsille.

Toki juhlapyhänä myös syödään paljon, ja erityisesti - yllätys yllätys - lammasta eri muodoissa. Monille perheille tabaski on yksi harvoista tilaisuuksista saada lihaa ruoaksi. Itse söin lammasta lauantaipäivän aikana uunissa valmistettuna, grillattuna ja höyrytettynä. Kasvissyönnin sai siis etenkin tuona päivänä unohtaa tyystin... Malilainen vieraanvaraisuus ja naisten loistavat kokkaustaidot tulivat sen sijaan jälleen kerran todettua.

Tabaskin jälkeen vielä verisiä lampaannahkoja myytiin torilla. Kuvassa nahkoja täynnä oleva rekka, joka tuli vastaamme työmatkan varrella. Malilaisen ystävämme mukaan tabaskista jääneet nahat joko syödään tai niistä valmistetaan rukousmattoja. Hukkaan täällä ei heitetä mitään!

Doni doni

2009-11-23T07:51:00.000-08:00

Huomaan pohdiskelevani Malissa usein sitä, mitä Suomessa tuntemani autoilun ystävät olisivat mieltä täkäläisestä liikenteestä, ja kuinka innostuneita he olisivat täällä ajamisesta. Liikenne on yksi niistä (lukuisista) asioista, jotka täällä herättävät monenlaisia tunteita, ainakin minussa.

Liikenteen suuri määrä Bamakossa ei niinkään ollut minulle yllätys, eikä myöskään se, että jalankulkijan on oltava täällä vikkelä. Mopojen suuri määrä sen sijaan ihmetytti etenkin aluksi: vaikuttaa siltä, että lähes jokainen bamakolainen omistaa mopon. Kypärään ei tosin näytä sitten jääneen rahaa juuri kenelläkään... Olen itse päässyt mopon kyytiin muutaman kerran, ja hauskaahan se on, mutta ruuhkaisina aikoina myös aika hurjaa. Liikenteen ollessa vilkasta mopoilun hauskuutta vähentää myös pölyn ja saasteen kertyminen silmiin, nenään ja suuhun.

Mopo-onnettomuudet ovat täällä erittäin yleisiä, ja niin autoilijan kuin jalankulkijan on oltava tarkkana mistä milloinkin hurjalla vauhdilla suihkivien ajoneuvojen kanssa. Autoillessa sivupeilit ovat korvaamattoman tärkeä väline, ja myös selässä sijaitsevat silmät olisivat täkäläisessä liikenteessä kovin hyödylliset. Autoilijalle lisähaastetta tuo usein teiden kunto. Bamakon alueellakin asfalttitiet ovat harvassa, ja ne ovat usein melko järkyttävässä kunnossa (kuva kotini läheltä sijaitsevalta asfalttitieltä).

Kyliin vievät tiet ovat lähes poikkeuksetta töyssyisiä ja kuoppaisia, ja niillä ajellessa en laisinkaan epäile maastoautojen tarpeellisuutta täällä. Joihinkin kyliin ajaessamme olen todennut tien olevan suomalaisella mittapuulla kinttupoluksi laskettava ilmestys. Onneksi en tule juuri koskaan pahoinvointiseksi automatkoilla. Tästä olin erityisen onnellinen taittaessamme taannoin noin 50 kilometrin matkaa Bougounin kaupungista Garalon kylään. Matkaan meni reippaat kaksi tuntia, ja sateesta johtuen auto oli muutaman kerran kiepahtamaisillaan ympäri. Kunnioitukseni MFC:n autokuskeja kohtaan kasvoi eksponentiaalisesti tuon automatkan aikana. Ajelun saattoi silti ottaa hauskan kokemuksen kannalta, kun kyse ei onneksi ole päivittäisestä työmatkasta.

Liikennemerkkejä on täällä harvassa, ja olemassaoleviakin tulkitaan jokseenkin luovasti. Tästä näkyvin esimerkki on STOP-merkki, jonka merkitystä voi suuresti liioittelemalla kutsua viitteelliseksi. Myös tienviitat lähes loistavat poissaolollaan, ja epäilen, että täkäläisillä täytyy olla jokin ylimääräinen aisti kylien löytämiseksi puskien keskeltä.

Taksilla ajelu on täällä ihan oma liikennemuotonsa. Malilainen konstailemattomuus näyttäytyy siinäkin: autoja on paikattu kasaan mitä moninaisimmin tavoin, ja matkustus tapahtuu usein kimppakyytiperiaatteella. Erään kerran taksin kyydissä ollessamme ihmettelimme hajua ja takaluukusta kuuluvaa kolinaa, kunnes kanssamatkustajat ystävällisesti valaisivat tilannetta kertomalla, että takaluukussa matkakumppaninamme oli lammas.

Taksikuskien kanssa tulee usein käytyä mitä mainioimpia keskusteluja, mutta rasittavaa on se, että osa kuskeista ei tunne edes Bamakon keskeisimpiä paikkoja. Vähemmän keskeisistä puhumattakaan: viime viikolla kulutin lähes kaksi tuntia Ghanan suurlähetystön etsimiseen. Löytyihän se kuitenkin lopulta, ja noiden kahden tunnin aikana olin kuskin kanssa käymieni keskustelujen ansiosta oppinut taas jotain uutta malilaisesta elämästä.

Taksit eivät täällä muutenkaan ole huippuluotettavia. Autot saattavat olla niin huonossa kunnossa, että niitä pitää työntää tai ne simahtavat lopullisesti kesken matkan. Osa kuskeista taas ajaa melko holtittomasti. Tällöin bamanankielinen ilmaisu doni doni (=rauhallisesti) tulee tarpeeseen. Samaa ilmausta käytän usein myös kertoakseni, että puhun bambaraa vain vähän.

Työn puitteissakin on viime aikoina tullut liikuttua taas runsaasti, sillä viime viikolla tein kaksi neljän päivän reissua kyliin. Ensin kävin Finkolo-Ganadougoun kylässä seuraamassa Siemenpuusäätiön Mali-ohjelmaan kuuluvan yhteisöteatteriesityksen harjoituksia (kuvassa). Kyläläiset saatiin lopulta koottua yhteisiin harjoituksiin vain yhtenä iltana, mutta tämä lienee sadonkorjuuaikaan melkoinen saavutus.

Toinen matka suuntautui jälleen Bougoulaan Dodon Sinsibere-hankkeen osuuskunnalle. Tällä kertaa mukana olivat myös suomalaiset seurantamatkalaiset Aino ja Marja. Pääsimme viettämään useamman päivän Sinsibere-naisten kanssa, mikä oli todella mukava kokemus. Yhteisen kielen puutteesta huolimatta koimme luoneemme ystävyyssuhteita näihin reippaisiin ja nauravaisiin naisiin. Vierailun kruunasi aurinkoleipomon avajaistilaisuus, jossa oli paikalla muun muassa Malin ympäristöministeri ja paikallinen televisioasema. Tänään aivan sattumalta bongasinkin itseni paikallisesta uutislähetyksestä!

Töissä

2009-11-06T03:00:00.000-08:00

7 viikkoa Malissa ovat kuluneet kuin siivillä, eikä arki ole toistaiseksi päässyt iskemään. Monet asiat ihmetyttävät edelleen yhtä paljon kuin ensimmäisinä päivinä. Toisaalta on asioita, jotka tuntuvat jo yllättävänkin luonnollisilta. Näitä ovat muun muassa valaisemattomat ja päällystämättömät kadut, osoitteiden puuttuminen, taksikuskien toisinaan erittäin heikko suunnistuskyky, syöminen kadulla, liskot kylpyhuoneen seinillä..

Työpaikallakaan ei pääse tylsistymään. Täällä erikoista aiempiin työpaikkoihin verrattuna on miespuolisten työkavereiden suuri määrä, heidän näyttävät asunsa näin muslimien pyhäpäivänä perjantaina sekä näkyvä hierarkia. Jos Suomessa vitsaillaan harjoittelijoiden kahvinkeitosta niin täällä se on totisinta totta! Toisinaan tuntuu siltä, että paikalliset harjoittelijakollegani vain istuvat ja odottavat sitä, että esimies lähettää heidät hakemaan teetä, ruokaa tai kopioita. Ilmeisesti täällä kyseistä tilannetta ei kyseenalaisteta. Hierarkioista huolimatta työilmapiiri vaikuttaa rennolta ja välittömältä, kaikki ovat hyviä kavereita keskenään.

Mukavaa vaihtelua toimistolla istumiseen tuovat matkat, joita olemme erilaisilla kokoonpanoilla tehneet lähes viikoittain. Pari viikkoa sitten teimme koko viikonlopun kestävän reissun etelään yhdessä brittijournalistien ryhmän kanssa. Vierailimme kahdessa kylässä kuulemassa paikallisten mietteitä ilmastonmuutoksesta ja sähkön saamisesta kylään. Kuten aina, oli todella mielenkiintoista tavata kylien asukkaita ja saada tietoa heidän arjestaan. Pääsimme myös tanssimaan yhdessä Tabacoron kylän naisten kanssa, kalebassisoitinten tahtiin :)

Viime viikolla pääsin taas käymään jo tutuksi tulleessa Bougoulassa, eli Dodon Sinsibere-hankkeen osuuskunnalla. Amerikkalainen Rotary-klubi on lahjoittanut osuuskunnalle aurinkovoimalla toimivan uunin, jota lähdimme kokeilemaan (kuvassa teknikko Sori pystyttämässä uunia). Uuni toimi, tosin myöhästymisestä johtuen heikommalla teholla kuin oli tarkoitus. Joka tapauksessa herkullisia leipiä ja kakkuja! Muistona tuosta reissusta ovat myös käsissäni ja jaloissani olevat tuhannet (?) hyttysenpistot. Hyönteiset pääsivät iskemään otolliseen kohteeseen, sillä olin unohtanut pitkät hihat ja hyönteismyrkyn kotiin.. Sitä virhettä en tee uudestaan, niin jäätävä oli kutina koko viime viikon.

Eilen oli sitten vuorossa vierailut Tafelen ja Karakon kyliin, joissa kävimme katsomassa Sinsiberen yhteispuutarhojen tilannetta. Samalla haastattelin muutamia naisia, ja oli ilahduttavaa kuulla, että ainakin Karakossa useat naiset ovat vaihtaneet puunhakkuuelinkeinon vihannesviljelyyn! Hienoa päästä itse kuulemaan tällaisia menestystarinoita. Kylissä ihmiset olivat jälleen erittäin sydämellisiä, saimme mukaamme ison lastin maapähkinöitä. Karakossa lapset olivat kovasti otettuja kuvasta, jonka otin heistä ennen lähtöämme (alla) ja kaikki halusivat kätellä, mikä on aina yhtä hämmentävää.. Afrikkalaislapset ovat muuten superkauniita!

Toreista ja vähän muustakin

2009-10-23T02:14:00.000-07:00

Viime yönä heräsin siihen, että paidanselkämykseni oli märkä. Myös tänä aamuna hikeä pukkaa kämmenselkiin ja naamalle. Olen jo todennut, että puuterin käyttö täällä on turhaa touhua, kiilto palaa kasvoille silmänräpäyksessä. On kuitenkin mielenkiintoista todeta, että näinkin voi elää! Oikeastaan olen viime aikoina alkanut pohdiskellut pikemminkin sitä, miten olen voinut selvitä niin monesta Suomen talvesta... Joka tapauksessa huomaan nyt, että ilmasto on yksi niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, ihmisten käytökseen ja kulttuuriin, ja tätä kautta myös esimerkiksi kehitysyhteistyöprojektien käytäntöjen toteuttamiseen.

Hiki virtaa myös toreilla, jotka ovat tärkeä osa malilaista arkea. Siellä missä se on mahdollista, naisilla on tapana käydä joka aamu torilla ostamassa ainekset ruuanlaittoa varten. Tämä on tärkeää paitsi taloudenhoidon, myös sosiaalisen elämän kannalta. Itse olen päässyt tutustumaan torielämään jo niin Bamakossa kuin maaseudulla Bougoulassakin (kuvassa).

Tavarapaljoutta toreilla voisi kuvata sanomalla, että sitä mitä et malilaiselta torilta löydä, sitä et tarvitse. Tämä ei kuitenkaan omalla kohdallani ole aivan totta: esimerkiksi vaatteissa ja vessapaperissa valikoima on varsin rajoitettu.. Toisaalta Bamakon keskustan tori on niin valtava, että olen kalunnut siitä tähän mennessä luultavasti vasta murto-osan.

Erityisesti ruokatorit ovat elämys. Kaukana ovat automarketit, tarkoin pakatut tuotteet ja luottokortit! Tiiviisti läsnä ovat sen sijaan haju, kärpäset ja lukemattomat omituisen näköiset myyntiartikkelit, joiden nimiä en tunne. (Väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava, että Bamakosta löytyy toki myös muutamia automarketteja, mutta näissä taas malilaiset tuotteet loistavat poissaolollaan ja kortilla maksamisesta on turha haaveilla.)

Torilla käyminen on mielestäni todella hauskaa, etenkin koska hinnat ovat suomalaisittain hyvin edulliset. Toisaalta kokemus voi olla tubabulle (valkoihoiselle) väsyttävä. Keskustan torilla jo pelkkä ihmispaljous kiristää pinnaa. Tämän lisäksi myynti on erittäin aggressiivista ja juttusille pyrkiviä ihmisiä on paljon. Viimeksi olin liikenteessä kanadalaisen ystävän kanssa, ja sain todeta, että kahden valkoihoisen, hieman pallo hukassa olevan naisen seurue ei ole Bamakon torilla helpoin mahdollinen!

Seuraamme lyöttäytyi pitkäksi aikaa yksi aikuinen mies ja yksi pikkupoika. Mies luovutti jonkin ajan kuluttua, mutta pikkupoika seurasi minua sotramalle asti. En oikein osannut päättää, oliko se äärettömän ärsyttävää vai äärettömän imartelevaa. Hämmentävää joka tapauksessa. Ihmisten huomio täällä onkin kaksipiippuinen juttu. On toki mukavaa kuulla kohteliaisuuksia päivittäin :) Toisaalta esimerkiksi ennen töistä kotiin lähtöä on toisinaan vedettävä syvään henkeä, jotta jaksaa ottaa vastaan kaiken tuijottamisen ja huutelun.

Ihmiset ovat kuitenkin pääasiassa lähes häkellyttävän ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Heidän tuttavallisuudestaan on usein myös suoranaista hyötyä. Totesin tämän viime viikolla, kun olin rahanhakureissulla ja automaatti oli, kuinkas muutenkaan, poissa käytöstä. Viereisen supermarketin ovimies alkoi sattumalta jututtaa minua. Lopputulos oli se, että hän kertoi minulle toisesta lähellä sijaitsevasta automaatista, josta sainkin rahaa. Malilaisen tuttavallisuuden ansiosta loppu hyvin kaikki hyvin!

Miellyttäviä tuttavuuksia tein viime viikolla myös matkalla, jonne lähdin MFC:n ilmastonmuutoskoordinaattorin kanssa. Yövyimme parin tunnin matkan päässä sijaitsevassa konferenssikeskuksessa, jossa järjestettiin malilaisten ympäristöjärjestöjen verkoston ilmastonmuutosseminaari. Tapahtumassa eri puolilta Malin maaseutua saapuneet ihmiset kertoivat omista kokemuksistaan ilmastonmuutokseen liittyen. Mukana oli myös Sinsiberen osuuskunnan hallituksen jäsen Djaratou, jonka kanssa jaoin hotellihuoneen. Oli hauska päästä tapaamaan Sinsin jäsen henkilökohtaisesti, siitä huolimatta, että kielimuuri esti laajemman kommunikaation. Hymy vie onneksi jo pitkälle. Seminaarissa esiintyi malilainen laulajatar Doussou Bagayoko, ja paikalliset naiset tanssivat kovasti. Djaratou pyysi myös minut mukaan, mutta en uskaltautunut. Ehkä ensi kerralla!

Malilaista elämää

2009-10-09T01:41:00.000-07:00

Aika kuluu nopeasti Afrikassakin. Siitä huolimatta, että välillä joutuu odottamaan. Viimeksi tällä viikolla odoteltiin lähtöä Bougoulaan Sinsibere-hankkeen osuuskunnalle, 60 kilometrin päähän Bamakosta. Malissa sää ja infrastruktuuri aiheuttavat etenkin sadekaudella yllätyksiä: Bamakon lähistön kylistä saapuneiden naisten matka toimistolle kesti pitkään, koska tiet olivat heikossa kunnossa sateiden jäljiltä.

No, matkaan päästiin. Syy Bougoulan vierailuun oli kaksipäiväinen Sinsibere-osuuskunnan hallituksen kokous, jossa kymmenen hankekylän edustajat keskustelivat osuuskuntaa koskevista ajankohtaisista asioista. Tällä kerralla kokouksessa käsiteltiin muun muassa naisille annettujen mikrolainojen tilannetta, osuuskunnan kyliin hankkimia aasikärryjä, tulevaa karitepähkinäsatoa ja osuuskunnan yleistä taloustilannetta. Keskustelu oli eläväistä ja naisilla tuntui olevan paljon mielipiteitä.

Kuvassa osuuskunnan kokousrakennus. Lisätietoa Dodon Sinsibere-hankkeesta

Yövyimme osuuskunnalla, samassa huoneessa noin 15 naista, vähän kuin leirikoulussa :) Ajan viettäminen osuuskunnalla toikin mieleeni suomalaisen mökkeilyn. Ainoastaan sauna puuttui, mutta täällä se löytyy omasta takaa... Ilmaston lisäksi muita eroavaisuuksia olivat muun muassa napon puuttuminen pesuämpäristä ja vessat, jotka täällä ovat mielestäni suomalaisia huusseja vaikeakäyttöisempiä (tai sitten olen ymmärtänyt idean väärin). Ruuanlaitto oli tärkeä ohjelmanumero, ja yritin kantaa korteni kekoon sipulinkuorinnassa. Kuvassa takanani oikealla energiaa säästävä liesi, jossa ruoka valmistettiin. Huolella valmistellun aterian nauttiminen saaveista kirkkaan tähtitaivaan alla oli yksi niistä täällä usein kokemistani hetkistä, jolloin mietin, olenko oikeasti täällä vai kenties jonkun elokuvan kuvauksissa.. Hieno kokemus.

Bougoulassa tunsin itseni usein ummikoksi ja ulkopuoliseksi, sillä keskustelut käytiin paikallisella kielellä, bambaraksi. Diakaridia (MFC:n työntekijä) ystävällisesti tulkkasi minulle kokouksen tärkeimmät asiat, mutta kykenemättömyys ilmaista itseään ja ymmärtää muita on todella turhauttava tunne. Siihen onkin liittynyt suurin osa täällä kokemistani negatiivisista tunteista.

Kieliongelmista huolimatta olen onnellinen siitä, että pääsen täällä aidosti kosketuksiin malilaisen kulttuurin ja perinteiden kanssa. Viikko sitten sain tilaisuuden osallistua paikalliseen nimenantojuhlaan. Kokemus oli melko erilainen kuin suomalaisissa ristiäisissä. Juhla pidettiin ulkona ja siihen osallistui vain suvun naiset. Miehet pitävät oman tilaisuutensa moskeijassa, eikä taida sekään olla aivan suomalaisten varpajaisten kaltainen.. Nimenantojuhlassa suurin osa lahjoista annettiin äidille, lähinnä kankaita, saippuaa ja rahaa. Eräs nainen esitti perinteisiä griot-lauluja ja viikon vanhaa tyttölasta ojennettiin innokkaasti halukkaiden syliin. Kaikki lahjat esiteltiin ja kirjoitettiin muistiin, jotta lahjansaaja voi myöhemmin tarkistaa, millaisia lahjoja hänen tulee antaa muille. Korkean syntyvyyden maassa nimenantojuhlia nimittäin vietetään usein!

Juhlassa saatoin tarkastella paikallisten naisten pukeutumista ja korujen käyttöä. Malissa naiset panostavat ulkonäköönsä, toisinaan allekirjoittaneen mielestä hyvän maun kustannuksella, mutta useimmiten erittäin tyylikkäästi. Bougoulassa totesin, että myös maaseudun naiset käyttävät asuihin sopivia rannerenkaita sekä kaula- ja korvakoruja. Pukujen kankaat ovat värikkäitä, ja niissä on usein näyttäviä kuvioita. Naisten rinnalla tuleekin alipukeutunut olo. Toivottavasti saan pian itsekin teetettyä puvun paikallisesta kankaasta. Kuvassa osuuskunnan hallituksen jäsen Tafin tyttärensä Batoman kanssa.

Linkkejä:

Siemenpuusäätiön sivut

Åbo Akademis studentkår

Ensimmäisiä havaintoja

2009-09-28T03:13:00.000-07:00

Kokonainen viikko on nyt vierähtänyt siitä, kun saavuin Malin lämpöön. Viikon aikana tuntuu tapahtuneen paljon, mutta samaan aikaan on sellainen olo, että nähtävää ja koettavaa on vielä valtavasti edessäpäin. Länsi-Afrikka todella on oma maailmansa. Tässä joitakin niistä asioista, jotka ovat kiinnittäneet huomioni tähän mennessä.

Lämpötila. Tämä on varmasti ensimmäinen asia, jonka jokainen maahan saapuva huomaa: Malissa on kuuma. Lopuillaan oleva sadekausi antaa vielä jonkin verran viilennystä, mutta kylmä ei tule kuin ehkä yöllä ikkunan ollessa auki. Kuumuus ei ole kuitenkaan aiheuttanut minulle väsymystä suurempia ongelmia, ja kohti alempia lämpötiloja ollaan menossa. Täälläkin on siis talvi tulossa, tosin luultavasti aika paljon lämpimämpi kuin mihin olen tottunut :)

Infrastruktuuri ja liikenne. Paikallinen katukuva on kovin erilainen kuin Suomessa. Suurin osa teistä on päällystämättömiä hiekkateitä ja suurin osa kaupoista ja kioskeista tien vieressä olevia kojuja. Liikennettä on paljon, erityisesti moottoripyöriä. Vuohet, aasit, hevoset, kanat ja koirat liikkuvat sujuvasti muun liikenteen seassa. Kuvittelin etukäteen, että tiet ovat huonokuntoisia vain maaseudulla, mutta myös Bamakossa on paljon todella kuoppaisia teitä. Ei tulisi mieleenikään astua täällä auton rattiin! Toisaalta, kuten erään paikallisen kanssa totesimme, malilaiset olisivat vastaavasti ihmeissään Suomessa lumen ja jään keskellä.

Olen päässyt jo pari kertaa tutustumaan myös bamakolaiseen julkiseen liikenteeseen eli sotramoihin. Sotrama on paikallinen bussi, toisin sanoen vihreä pakettiauto, johon ahtautuu niin paljon matkustajia kuin kerralla mahtuu. Laskin, että reippaasti yli 30 henkilöä oli sotramassa, jolla matkustimme viime viikolla. Tästä voi ehkä arvatakin, että paikallisten käyttäytyminen busseissa eroaa suomalaisesta: siinä missä suomalaiset pyrkivät varaamaan itselleen mielellään naapuri-istuimenkin, täällä tehdään tilaa niin pitkään kuin on mahdollista. En tiedä, voiko tästä vetää sen enempää johtopäätöksiä, mutta ylipäänsä mielikuvani tähän mennessä on se, että ihmiset täällä ottavat toisensa huomioon eri tavalla kuin monissa muissa maissa.

Sotramoilla liikkuminen on minulle vielä melkoinen mysteeri, mutta uskon pääseväni siitä perille, kun opin tuntemaan paikkoja paremmin. Varmaa on se, että työmatkat eivät tule olemaan tylsiä!

Ihmiset. Malissa kaikki asiat tuntuvat tapahtuvan kadulla. Ihmiset muun muassa istuskelevat, juovat paikallista kitkeränmakuista teetä, pesevät pyykkiä, katsovat televisiota, tekevät ruokaa ja myyvät tavaroita kadulla. Paikallinen pukeutuminen on värikästä. Valkoisia ihmisiä ei katukuvassa näy juuri lainkaan. Tästä huolimatta en ole kokenut tungettelua tai turvattomuuden tunnetta.

Työni Dodon kumppanijärjestössä MFC:ssä alkoi viime viikon puolessavälissä. Tulen työskentelemään sekä Dodon Sinsibere-hankkeelle, Siemenpuusäätiölle että MFC:n ilmastonmuutosprojekteille. Tänään pääsin jo seuraamaan Sinsiberen karitevoin purkittamista. Toimiston väki on ystävällistä, ja MFC:n harjoittelija Awa on auttanut minua käytännön asioissa. Niissä riittääkin vielä kovasti opettelemista! Eilen kokeilin ensimmäistä kertaa riisin ja pinaattikastikkeen syömistä käsin, ei ole muuten ihan helppoa.. Kuvassa pähkinäkastikeastia lämpenemässä.

Lyhyesti: Mali on yllättänyt minut värikkyydellään, eläväisyydellään ja epäjärjestyksellään. Yllätys on ainakin tähän mennessä ollut positiivinen; suomalainen elämänmeno vaikuttaa kovin tylsältä täkäläiseen verrattuna! Odotan innolla jatkoa.

Lähtötunnelmia

2009-09-19T08:50:00.000-07:00

Hermostuttaa. Huomenna se nimittäin viimeinkin tapahtuu: matkustan Helsinki-Vantaalta 5918 kilometrin päähän Bamakoon, Malin pääkaupunkiin. En ehkä vieläkään täysin ymmärrä, että olen lähdössä puoleksi vuodeksi Länsi-Afrikkaan. Pitkäaikainen unelma on toteutumassa!

Tällä hetkellä eniten jännittää ehkä se, miten selviän lentokoneen vaihdoista ja pääsen perille tavarakuorman kanssa. Muuttaminen on aina rankkaa, mutta ulkomaille lähtö aiheuttaa erityistä päänvaivaa. Elämän mahduttaminen 28 kiloon on jokseenkin haasteellista, siitä huolimatta että talvivaatteista ei tällä kerralla tarvitse huolehtia :)

Viimeisten kuukausien aikana olen havainnut ainakin sen, että Mali on melkoisen tuntematon maa suomalaisille. Se ei ole ihme, sillä uutisia Malista tai ylipäätään Länsi-Afrikasta ei Suomeen juurikaan tihku. Mielenkiintoista on se, että lähes kaikki tietävät Timbuktun kaupungin, mutta harva tietää sen sijaitsevan Malissa. Vielä harvempi tietää, missä Mali on.

Olen huomannut myös, että Afrikkaan reissaaminen on suomalaisittain edelleen extreme-touhua. Tämän olen voinut päätellä ihmisten ilmeistä kertoessani lähdöstäni. Toisaalta olen saanut kuulla myös mielenkiintoisia matkakertomuksia ja vinkkejä Afrikasta, joten en tunne itseäni täydelliseksi kummajaiseksi. Nähtäväksi jää, kuinka suuri hyppäys lopulta on, mutta toki kyseessä on näin etukäteen katsoen jännittävin kokemus tähänastisessa elämässäni.

Odotus alkaa olla ohi. Laukut on pakattu, läheiset hyvästelty ja viime hetken syysflunssa suurin piirtein podettu. Seikkailu alkakoon!