Mihin menet, Mali?

"Afrikka-parka. Mikään muu maanosa ei ole kokenut vastaavaa ulkomaisen ryöstön ja hyvän tahdon eriskummallista yhdistelmää."
Kingsolver, Barbara: Myrkkypuun siemen. Otava 2004. S. 542.

YK:n inhimillisen kehityksen mittareilla mitattuna viidenneksi köyhin valtio maailmassa. 90 prosenttia väestöstä elää alle kahdella dollarilla päivässä. Keskimääräinen eliniänodote noin 50 vuotta. Aliravittuja kolmasosa väestöstä. 75 prosenttia väestöstä lukutaidottomia. Valtion menot tuloihin nähden lähes kaksinkertaiset. 85 prosenttia väestöstä elää ilman sähköä.

Kaikki edellämainitut tiedot koskevat länsiafrikkalaista valtiota nimeltä Mali. Tämä valtio on vahvasti riippuvainen ulkopuolisesta taloudellisesta tuesta. Virallinen kehitysapu muodostaa noin kuudesosan valtion budjetista ja jokainen malilainen vastaanottaa keskimäärin 82,5 dollaria kehitysapua vuodessa. Onko tästä avusta hyötyä ja tuleeko Mali jonakin päivänä olemaan riippumaton ulkopuolisesta tuesta? Millainen on Malin tulevaisuus?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka pyörivät päässäni päivittäin. Isoja kysymyksiä, joihin en ole saanut pitäviä vastauksia. Varmojen vastausten saaminen on mahdotonta, mutta on ollut äärimmäisen mielenkiintoista keskustella sekä paikallisten että Malissa asuvien ulkomaalaisten kanssa näistä aiheista ja todeta, että visioita on monia.

Varmaa on ainakin se, että Malin taloudellinen itsenäistyminen ei tule olemaan helppoa. Jo erinäisistä kehitysapujärjestöistä ja -projekteista kertovien kylttien määrä ympäri Malia puhuu omaa kieltään. Voimakas väestönkasvu (keskimäärin 7 lasta/äiti), maataloustuotantoa uhkaava aavikoituminen ja talouden riippuvuus kolmesta vientituotteesta (kulta, puuvilla ja karja) ovat omiaan hankaloittamaan prosessia.

Toinen kysymys on sitten se, kuinka paljon hyötyä ulkomaisesta tuesta on ollut maan kokonaiskehitykselle ja autonomiaan pyrkimiselle vai onko tuesta ollut pikemminkin haittaa. Afrikan tuntijoista ainakin sambialainen Dambisa Moyo ja suomalainen Eero Paloheimo ovat ehdottaneet nykyisenkaltaisen kehitysavun lakkauttamista, sillä se rampauttaa Afrikan valtioiden omat aloitteet ja toimii lähinnä apua antavien tahojen omien tavoitteiden edistäjänä. Apu kun harvemmin on vastikkeetonta. Hullulta tuntuu esimerkiksi se, että Malin velkataakka ulkomaille lisääntyy vähintään samaa tahtia kuin sieltä virtaa tukea maahan.

Kehitysapua ei siis anneta pelkästään hyvästä sydämestä, vaikka hyvän tahdon osuus on ehkäpä suurempi kuin monet skeptikot luulevat. Useimmat tuntemani malilaiset ovat kanssani kuitenkin samaa mieltä siitä, että monissa tapauksissa apu on vallankäytön väline. (Kuvassa Libyan presidentin Gaddafin tuella rakennettu, valtavankokoinen Malibya-kompleksi, josta tulee Malin ministeriöiden keskittymä.)

Lähes jokainen keskustelukumppanini on todennut, että rahoittajat eivät anna Malin itse päättää kehityksen suunnasta. Toisaalta suunta on myös avunantajilta kateissa, kun lähes jokaisella rahoittajalla on omat, jopa toisiinsa nähden ristiriitaiset tavoitteet, kriteerit ja ehdot. Erään ammattijärjestön edustaja arveli, että avunantajat harjoittavat tätä ristivetoa tahallaan, sillä todellisuudessa ne eivät halua Afrikan kehittyvän.

Kyynisyys ja länsimaiden viime aikojen tendenssi avun vähentämiseen eivät kuitenkaan ole ratkaisuja Afrikan ongelmiin. Olosuhteet ja elämänlaatu ovat esimerkiksi Malissa yleisesti ottaen parantuneet, ja ulkomaalaisella tuella on saatu myös paljon hyvää aikaan. Puolen vuoden aikana olen nähnyt liikuttavan paljon ihmisiä, jotka ovat onnellisempia kiitos toisten ihmisten hyväsydämisyyden. Selän kääntäminen ongelmille ei ole ratkaisu.

Mutta mikä sitten on toivottava suunta Malin tulevaisuudelle? Tuleeko "kehitys" tarkoittamaan rikkaan kulttuurin ja yhteisöllisyyden menettämistä? Tämä olisi suuri tragedia. Sana "kehitysmaa" onkin saanut minun mielessäni kokonaan uuden merkityksen viimeisten puolen vuoden aikana. Edistyksen on tarkoitus tapahtua kussakin maassa sen omien olosuhteiden mukaisesti, mutta valitettavasti vaikuttaa siltä, että länsimaista elämäntapaa pidetään ihanteena kaikkialla.

Ovatpa jotkut tapaamani malilaiset jopa todenneet minulle, että pohjoisen ihmiset ovat älykkäämpiä kuin afrikkalaiset. Tästä olen täysin eri mieltä sen jälkeen, kun olen ystävystynyt kouluja käymättömien ja lukutaidottomien henkilöiden kanssa. Näihin ihmisiin tutustuminen on totisesti ollut silmiä avaava kokemus. He eivät ole tyhmiä ja vielä vähemmän laiskoja; pikemminkin kyse on vaihtoehtojen vähyydestä.

Täällä ollessani olen huomannut, että etelän ja pohjoisen elämät ovat päinvastaiset, niin hyvässä kuin pahassakin. Etelässä ihmiset ovat ystävällisiä toisilleen, mutta monissa tapauksissa elämänlaatua heikentää varallisuuden puute. Pohjoisessa syy onnettomuuteen on varallisuuden liiallinen runsaus ja inhimillisten kontaktien kadottaminen. Olisi mukavaa löytää jonkinlainen välimaasto näiden ääripäiden välillä. Täytyy toivoa, että ihmisten lisääntyvä liikkuvuus parantaa tilannetta.

Kaikista vaikeuksistaan huolimatta Afrikka ei ole mielestäni parka. Se on selviytyjä. Vaikka Malin tulevaisuus on monilta osin kysymysmerkki, paikallisten ihmisten sitkeyden todettuani olen paremmilla mielin kuin ennen tänne tuloani. Täällä lämpimän auringon alla, toisilleen tuttavallisten ihmisten keskellä suhteellisuudentaju sekä toiveikkuus niin Malin kuin Suomen tulevaisuuden suhteen on lisääntynyt. Kiitos Malille siitä.

"Olemme kaikki Afrikan lapsia, eikä yksikään meistä ole muita parempi tai tärkeämpi. Niin Afrikka voisi sanoa maailmalle; se voisi muistuttaa kaikille, mitä inhimillisyys on."
McCall Smith, Alexander: Kirahvin kyyneleet. Otava 2005. Ss. 86-87.

Yhteenvetoa

Eilen illalla ja yöllä tapahtui kummia: satoi vettä. Tämä on yhden työkaverin mukaan ihan normaalia, toisen mielestä erittäin outoa näin kuivalla kaudella. Joka tapauksessa olen iloinen, koska viime aikoina lämpötilojen nousu on vaikeuttanut nukkumista huomattavasti. Sade helpotti tilannetta hieman.

Oleskeluni Malissa alkaa uhkaavasti kääntyä loppusuoralle. Kuvittelin, että ehtisin puolessa vuodessa tehdä paljon hienoja, tyhjentäviä havaintoja Maliin ja laajemmin Afrikkaan liittyen, mutta - yllätys yllätys - väärässä olin. Vaikka olen oppinut valtavasti, kysymyksiä on edelleen enemmän kuin vastauksia. Tähän blogiinkin voin lähinnä kirjoittaa vain henkilökohtaisia havaintoja ja mielipiteitä, en julistaa totuuksia. Myös kysymys, jota ensisijaisesti tulin selvittämään - mikä on kehityksen suunta Malissa? - jäänee ilman selkeää vastausta. Yritän kuitenkin palata siihen vielä tuonnempana.

Nyt, viiden ja puolen kuukauden Mali-elämän jälkeen on hyvä hetki tehdä pieni yhteenveto niistä asioista, joita luultavimmin tulen ja en tule täältä kaipaamaan (molempia on paljon). Mielenkiintoista sitten kotiinpaluun jälkeen nähdä, pitävätkö nämä paikkansa, vai tulenko mahdollisesti kaipaamaan eniten jotain sellaista, joka tällä hetkellä tuntuu ärsyttävältä ja rasittavalta. Suomeen-paluu ei tule olemaan helppo: vaikka Malissa elämisen jälkeen näen selkeämmin kotimaani lukuisat hyvät puolet, täällä havaitsen myös ne asiat, jotka Euroopassa ovat pahasti pielessä.

En tule kaipaamaan...

• jättihyönteisiä kylpyhuoneessa. Tämä siitä huolimatta, että tunnen kieroutunutta mielihyvää joka kerta, kun onnistun hävittämään möttiäisen ilman naapurin apua.
• pyykin pesemistä käsin. Ei kaivanne perusteluja.
• presidenttiä, joka on koko ajan televisiossa. Minulla ei ole tarpeeksi tietoa, jotta voisin arvioida Amadou Toumani Tourén onnistuneisuutta valtiojohtajana, mutta kyseisen henkilön näkeminen illan uutislähetyksen jokaisessa insertissä ei edesauta myönteisen mielikuvan syntymistä. Tässä yhteydessä haluaisin mainita myös ne afrikkalaiset presidentit, jotka eivät suostu luopumaan vallasta (vrt. mm. Niger, Norsunluurannikko, Burkina Faso, Gabon, Guinea).
• eräiden miesten näkemyksiä moniavioisuudesta. Yritän olla syyttämättä näitä yksittäisiä miehiä siitä, että heidän mielestään avioliitto useamman naisen kanssa yhtä aikaa on täysin luonnollinen asia. Kyse on vallitsevasta kulttuurista, perinteistä ja tottumuksista, mutta juuri sen takia se onkin surullista. Onneksi käsitykset tuntuvat olevan muuttumassa.
• malilaisia muovipusseja. Muovipussien laatu on heikko, ja päinvastaisista yrityksistä huolimatta niitä kertyy kotiin valtavasti. Jätehuollon puutteista johtuen muovipusseja, sekä tietysti muitakin roskia, on joka puolella (kuvassa muovipussi puussa). En tule myöskään kaipaamaan ihmisten, erityisesti ympäristöjärjestössä työskentelevien, välinpitämättömyyttä roskaamisen suhteen. Tämä tosin lienee osittain seurausta edellämainitusta jätehuollon puutteellisuudesta.

• kyvyttömyyttä ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Vaikka jollain tasolla olen jo tottunut siihen, että ympärilläni puhutaan kieltä, jota en ymmärrä, tunnen itseni edelleen usein tyhmäksi ja ulkopuoliseksi. Osittain toki omaa syytäni, kun en ole panostanut enempää bambaran opiskeluun. Olen kuitenkin havainnut, että joillakin malilaisilla on taipumuksia tietoisesti ulkopuolistaa kielitaidottomia henkilöitä tilanteissa, joissa myös kaikille yhteisen kielen käyttäminen olisi mahdollista. Hyvä puoli on se, että paluuni jälkeen tulen ainakin hetken arvostamaan ihanaa suomen kieltä :)
• pariskuntien ja julkisten tunteidenosoitusten poissaoloa. Malissa vallitsee täysin päinvastainen kulttuuri kuin Ranskassa, jossa toistensa kimpussa olevien parien suuri määrä kaduilla ärsytti. Täällä miehen ja naisen näkeminen kadulla yhdessä tuntuu pieneltä ihmeeltä, ja toisiaan kädestä pitävän pariskunnan olen nähnyt Malissa kaksi kertaa. Hellyttävä ilmiö sen sijaan on käsi kädessä kulkevat miehet, joita täällä näkee melko usein.

Tulen kaipaamaan...

• aurinkoa ja lämpöä. Allekirjoitan täysin erään työkaverin näkemyksen hänen palattuaan Kööpenhaminasta joulukuussa: vaikka etelässä ollaan materiassa mitattuna köyhiä, aurinko on suuri rikkaus täällä. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö myös Suomen neljä vuodenaikaa olisi rikkaus, täytyy vain toivoa, että ne ovat olemassa jatkossakin...
• Sinsiberen naisia. Etukäteen en kyennyt kuvittelemaan, miten yritteliäitä, sitkeitä ja ystävällisiä nämä osuuskunnan jäsenet voivat olla. Vaikka kokonaiskuvani Sinsibere-hankkeesta jää väistämättä vaillinaiseksi, olen vakuuttunut siitä, että hanke on onnistunut. Siitä huolimatta, että naiset eivät toistaiseksi saa osuuskuntatoiminnasta mittavaa taloudellista hyötyä, heidän motivaationsa ilmeisyys riittää kertomaan, että Sinsiberellä on ollut vaikutusta. Tähän liittyen tulen kaipaamaan myös mielenkiintoista ja opettavaista työtäni MFC:ssä.
• sitä, että kaikkea ei voi suunnitella minuutilleen. Mainitsen tämän siitä huolimatta, että mielestäni tämä on myös yksi Afrikan kehityksen tulpista. Spontaanius, ajan antaminen sosiaaliselle kanssakäymiselle ja inhimillisyys on kuitenkin jotain, minkä toivoisin afrikkalaisten voivan opettaa pohjoisen ihmisille.
• malilaista ruokaa ja käsin syömistä Bougoulan yössä. Olen joutunut tinkimään kasvissyönnistä, mutta toisaalta täällä syömäni liha on aitoa, tuoretta lähiruokaa (vrt. tämän listan viimeinen kohta) ja hyvänmakuista. Käsin syöntini aiheuttaa huvitusta täkäläisissä eikä edelleenkään onnistu vaatteita sotkematta, mutta on mahtava kokemus etenkin kirkkaan tähtitaivaan alla.
• ranskaksi dubattujen saippuasarjojen katsomista kavereiden kanssa. Edelleen toisinaan naureskelen sille, että täällä myös miehet ovat koukuttuneita kyseisiin sarjoihin. Olen viettänyt pitkiä tuokioita spekuloiden Marinan tapahtumia paikallisten miespuolisten kavereideni kanssa :) Joka ilta seitsemän jälkeen kaduilla näkee miesjoukkoja liimaantuneita television ääreen, ja olen kuullut, että myös kylissä miehet kyläpäällikköä myöten seuraavat näitä sarjoja. Todellisuuspakoa kerrassaan.
• kotieläimiä kaduilla. Jokapäiväinen huvituksen aihe. Toisaalta en totisesti tule kaipaamaan sitä, miten eläimiä täällä usein kohdellaan: erilaisia pahoinpitelyn muotoja näkee päivittäin. Toisinaan pohdin myös, onko eläimille hyväksi liikkua liikenteen seassa, roskia syöden. En kuitenkaan usko, että eurooppalaisten tehotuotantoeläinten elämä on ainakaan onnellisempaa.

• elämän perusasioiden läheisyyttä. Tästä hyvä esimerkki ovat edellämainitut katukuvassa kohdattavat eläimet: Malissa näkee, mistä ruoka tulee. Täällä ovat vielä olemassa myös fyysiset työt, joihin valtaosa pohjoisen ihmisistä on menettänyt kosketuksensa aikoja sitten. Olen samaa mieltä sen malilaisen maanviljelijän kanssa, joka oli todennut olevansa rikas, koska saa omalta pelloltaan ruuan pöytään, ja säälivänsä niitä ihmisiä, jotka ovat täysin riippuvaisia muista ravintonsa suhteen, sillä nämä ihmiset ovat köyhiä.

Molempiin listoihin voisi lisätä paljon seikkoja, eivätkä mainitut ole välttämättä merkittävimpiä. Edellisistä blogiteksteistä on löydettävissä asioita, joita en tässä enää mainitse. Jälkimmäinen lista on joka tapauksessa pidempi, enkä toivoisi lähdon olevan niin lähellä. Toisaalta ensimmäinen Suomessa saamani ruisleipä voimariinilla, oltermannilla, suolistoameeboista vapailla vihanneksilla ja maitolasillisella höystettynä tulee olemaan pienen onnen itkun paikka :) Siihen asti täytyy vielä ottaa kaikki nautinto irti sekä iloisista että turhauttavista hetkistä Malissa.