Doni doni

Huomaan pohdiskelevani Malissa usein sitä, mitä Suomessa tuntemani autoilun ystävät olisivat mieltä täkäläisestä liikenteestä, ja kuinka innostuneita he olisivat täällä ajamisesta. Liikenne on yksi niistä (lukuisista) asioista, jotka täällä herättävät monenlaisia tunteita, ainakin minussa.

Liikenteen suuri määrä Bamakossa ei niinkään ollut minulle yllätys, eikä myöskään se, että jalankulkijan on oltava täällä vikkelä. Mopojen suuri määrä sen sijaan ihmetytti etenkin aluksi: vaikuttaa siltä, että lähes jokainen bamakolainen omistaa mopon. Kypärään ei tosin näytä sitten jääneen rahaa juuri kenelläkään... Olen itse päässyt mopon kyytiin muutaman kerran, ja hauskaahan se on, mutta ruuhkaisina aikoina myös aika hurjaa. Liikenteen ollessa vilkasta mopoilun hauskuutta vähentää myös pölyn ja saasteen kertyminen silmiin, nenään ja suuhun.

Mopo-onnettomuudet ovat täällä erittäin yleisiä, ja niin autoilijan kuin jalankulkijan on oltava tarkkana mistä milloinkin hurjalla vauhdilla suihkivien ajoneuvojen kanssa. Autoillessa sivupeilit ovat korvaamattoman tärkeä väline, ja myös selässä sijaitsevat silmät olisivat täkäläisessä liikenteessä kovin hyödylliset. Autoilijalle lisähaastetta tuo usein teiden kunto. Bamakon alueellakin asfalttitiet ovat harvassa, ja ne ovat usein melko järkyttävässä kunnossa (kuva kotini läheltä sijaitsevalta asfalttitieltä).

Kyliin vievät tiet ovat lähes poikkeuksetta töyssyisiä ja kuoppaisia, ja niillä ajellessa en laisinkaan epäile maastoautojen tarpeellisuutta täällä. Joihinkin kyliin ajaessamme olen todennut tien olevan suomalaisella mittapuulla kinttupoluksi laskettava ilmestys. Onneksi en tule juuri koskaan pahoinvointiseksi automatkoilla. Tästä olin erityisen onnellinen taittaessamme taannoin noin 50 kilometrin matkaa Bougounin kaupungista Garalon kylään. Matkaan meni reippaat kaksi tuntia, ja sateesta johtuen auto oli muutaman kerran kiepahtamaisillaan ympäri. Kunnioitukseni MFC:n autokuskeja kohtaan kasvoi eksponentiaalisesti tuon automatkan aikana. Ajelun saattoi silti ottaa hauskan kokemuksen kannalta, kun kyse ei onneksi ole päivittäisestä työmatkasta.

Liikennemerkkejä on täällä harvassa, ja olemassaoleviakin tulkitaan jokseenkin luovasti. Tästä näkyvin esimerkki on STOP-merkki, jonka merkitystä voi suuresti liioittelemalla kutsua viitteelliseksi. Myös tienviitat lähes loistavat poissaolollaan, ja epäilen, että täkäläisillä täytyy olla jokin ylimääräinen aisti kylien löytämiseksi puskien keskeltä.

Taksilla ajelu on täällä ihan oma liikennemuotonsa. Malilainen konstailemattomuus näyttäytyy siinäkin: autoja on paikattu kasaan mitä moninaisimmin tavoin, ja matkustus tapahtuu usein kimppakyytiperiaatteella. Erään kerran taksin kyydissä ollessamme ihmettelimme hajua ja takaluukusta kuuluvaa kolinaa, kunnes kanssamatkustajat ystävällisesti valaisivat tilannetta kertomalla, että takaluukussa matkakumppaninamme oli lammas.

Taksikuskien kanssa tulee usein käytyä mitä mainioimpia keskusteluja, mutta rasittavaa on se, että osa kuskeista ei tunne edes Bamakon keskeisimpiä paikkoja. Vähemmän keskeisistä puhumattakaan: viime viikolla kulutin lähes kaksi tuntia Ghanan suurlähetystön etsimiseen. Löytyihän se kuitenkin lopulta, ja noiden kahden tunnin aikana olin kuskin kanssa käymieni keskustelujen ansiosta oppinut taas jotain uutta malilaisesta elämästä.

Taksit eivät täällä muutenkaan ole huippuluotettavia. Autot saattavat olla niin huonossa kunnossa, että niitä pitää työntää tai ne simahtavat lopullisesti kesken matkan. Osa kuskeista taas ajaa melko holtittomasti. Tällöin bamanankielinen ilmaisu doni doni (=rauhallisesti) tulee tarpeeseen. Samaa ilmausta käytän usein myös kertoakseni, että puhun bambaraa vain vähän.

Työn puitteissakin on viime aikoina tullut liikuttua taas runsaasti, sillä viime viikolla tein kaksi neljän päivän reissua kyliin. Ensin kävin Finkolo-Ganadougoun kylässä seuraamassa Siemenpuusäätiön Mali-ohjelmaan kuuluvan yhteisöteatteriesityksen harjoituksia (kuvassa). Kyläläiset saatiin lopulta koottua yhteisiin harjoituksiin vain yhtenä iltana, mutta tämä lienee sadonkorjuuaikaan melkoinen saavutus.

Toinen matka suuntautui jälleen Bougoulaan Dodon Sinsibere-hankkeen osuuskunnalle. Tällä kertaa mukana olivat myös suomalaiset seurantamatkalaiset Aino ja Marja. Pääsimme viettämään useamman päivän Sinsibere-naisten kanssa, mikä oli todella mukava kokemus. Yhteisen kielen puutteesta huolimatta koimme luoneemme ystävyyssuhteita näihin reippaisiin ja nauravaisiin naisiin. Vierailun kruunasi aurinkoleipomon avajaistilaisuus, jossa oli paikalla muun muassa Malin ympäristöministeri ja paikallinen televisioasema. Tänään aivan sattumalta bongasinkin itseni paikallisesta uutislähetyksestä!

Töissä

7 viikkoa Malissa ovat kuluneet kuin siivillä, eikä arki ole toistaiseksi päässyt iskemään. Monet asiat ihmetyttävät edelleen yhtä paljon kuin ensimmäisinä päivinä. Toisaalta on asioita, jotka tuntuvat jo yllättävänkin luonnollisilta. Näitä ovat muun muassa valaisemattomat ja päällystämättömät kadut, osoitteiden puuttuminen, taksikuskien toisinaan erittäin heikko suunnistuskyky, syöminen kadulla, liskot kylpyhuoneen seinillä..

Työpaikallakaan ei pääse tylsistymään. Täällä erikoista aiempiin työpaikkoihin verrattuna on miespuolisten työkavereiden suuri määrä, heidän näyttävät asunsa näin muslimien pyhäpäivänä perjantaina sekä näkyvä hierarkia. Jos Suomessa vitsaillaan harjoittelijoiden kahvinkeitosta niin täällä se on totisinta totta! Toisinaan tuntuu siltä, että paikalliset harjoittelijakollegani vain istuvat ja odottavat sitä, että esimies lähettää heidät hakemaan teetä, ruokaa tai kopioita. Ilmeisesti täällä kyseistä tilannetta ei kyseenalaisteta. Hierarkioista huolimatta työilmapiiri vaikuttaa rennolta ja välittömältä, kaikki ovat hyviä kavereita keskenään.

Mukavaa vaihtelua toimistolla istumiseen tuovat matkat, joita olemme erilaisilla kokoonpanoilla tehneet lähes viikoittain. Pari viikkoa sitten teimme koko viikonlopun kestävän reissun etelään yhdessä brittijournalistien ryhmän kanssa. Vierailimme kahdessa kylässä kuulemassa paikallisten mietteitä ilmastonmuutoksesta ja sähkön saamisesta kylään. Kuten aina, oli todella mielenkiintoista tavata kylien asukkaita ja saada tietoa heidän arjestaan. Pääsimme myös tanssimaan yhdessä Tabacoron kylän naisten kanssa, kalebassisoitinten tahtiin :)

Viime viikolla pääsin taas käymään jo tutuksi tulleessa Bougoulassa, eli Dodon Sinsibere-hankkeen osuuskunnalla. Amerikkalainen Rotary-klubi on lahjoittanut osuuskunnalle aurinkovoimalla toimivan uunin, jota lähdimme kokeilemaan (kuvassa teknikko Sori pystyttämässä uunia). Uuni toimi, tosin myöhästymisestä johtuen heikommalla teholla kuin oli tarkoitus. Joka tapauksessa herkullisia leipiä ja kakkuja! Muistona tuosta reissusta ovat myös käsissäni ja jaloissani olevat tuhannet (?) hyttysenpistot. Hyönteiset pääsivät iskemään otolliseen kohteeseen, sillä olin unohtanut pitkät hihat ja hyönteismyrkyn kotiin.. Sitä virhettä en tee uudestaan, niin jäätävä oli kutina koko viime viikon.

Eilen oli sitten vuorossa vierailut Tafelen ja Karakon kyliin, joissa kävimme katsomassa Sinsiberen yhteispuutarhojen tilannetta. Samalla haastattelin muutamia naisia, ja oli ilahduttavaa kuulla, että ainakin Karakossa useat naiset ovat vaihtaneet puunhakkuuelinkeinon vihannesviljelyyn! Hienoa päästä itse kuulemaan tällaisia menestystarinoita. Kylissä ihmiset olivat jälleen erittäin sydämellisiä, saimme mukaamme ison lastin maapähkinöitä. Karakossa lapset olivat kovasti otettuja kuvasta, jonka otin heistä ennen lähtöämme (alla) ja kaikki halusivat kätellä, mikä on aina yhtä hämmentävää.. Afrikkalaislapset ovat muuten superkauniita!