Mihin menet, Mali?

"Afrikka-parka. Mikään muu maanosa ei ole kokenut vastaavaa ulkomaisen ryöstön ja hyvän tahdon eriskummallista yhdistelmää."
Kingsolver, Barbara: Myrkkypuun siemen. Otava 2004. S. 542.

YK:n inhimillisen kehityksen mittareilla mitattuna viidenneksi köyhin valtio maailmassa. 90 prosenttia väestöstä elää alle kahdella dollarilla päivässä. Keskimääräinen eliniänodote noin 50 vuotta. Aliravittuja kolmasosa väestöstä. 75 prosenttia väestöstä lukutaidottomia. Valtion menot tuloihin nähden lähes kaksinkertaiset. 85 prosenttia väestöstä elää ilman sähköä.

Kaikki edellämainitut tiedot koskevat länsiafrikkalaista valtiota nimeltä Mali. Tämä valtio on vahvasti riippuvainen ulkopuolisesta taloudellisesta tuesta. Virallinen kehitysapu muodostaa noin kuudesosan valtion budjetista ja jokainen malilainen vastaanottaa keskimäärin 82,5 dollaria kehitysapua vuodessa. Onko tästä avusta hyötyä ja tuleeko Mali jonakin päivänä olemaan riippumaton ulkopuolisesta tuesta? Millainen on Malin tulevaisuus?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka pyörivät päässäni päivittäin. Isoja kysymyksiä, joihin en ole saanut pitäviä vastauksia. Varmojen vastausten saaminen on mahdotonta, mutta on ollut äärimmäisen mielenkiintoista keskustella sekä paikallisten että Malissa asuvien ulkomaalaisten kanssa näistä aiheista ja todeta, että visioita on monia.

Varmaa on ainakin se, että Malin taloudellinen itsenäistyminen ei tule olemaan helppoa. Jo erinäisistä kehitysapujärjestöistä ja -projekteista kertovien kylttien määrä ympäri Malia puhuu omaa kieltään. Voimakas väestönkasvu (keskimäärin 7 lasta/äiti), maataloustuotantoa uhkaava aavikoituminen ja talouden riippuvuus kolmesta vientituotteesta (kulta, puuvilla ja karja) ovat omiaan hankaloittamaan prosessia.

Toinen kysymys on sitten se, kuinka paljon hyötyä ulkomaisesta tuesta on ollut maan kokonaiskehitykselle ja autonomiaan pyrkimiselle vai onko tuesta ollut pikemminkin haittaa. Afrikan tuntijoista ainakin sambialainen Dambisa Moyo ja suomalainen Eero Paloheimo ovat ehdottaneet nykyisenkaltaisen kehitysavun lakkauttamista, sillä se rampauttaa Afrikan valtioiden omat aloitteet ja toimii lähinnä apua antavien tahojen omien tavoitteiden edistäjänä. Apu kun harvemmin on vastikkeetonta. Hullulta tuntuu esimerkiksi se, että Malin velkataakka ulkomaille lisääntyy vähintään samaa tahtia kuin sieltä virtaa tukea maahan.

Kehitysapua ei siis anneta pelkästään hyvästä sydämestä, vaikka hyvän tahdon osuus on ehkäpä suurempi kuin monet skeptikot luulevat. Useimmat tuntemani malilaiset ovat kanssani kuitenkin samaa mieltä siitä, että monissa tapauksissa apu on vallankäytön väline. (Kuvassa Libyan presidentin Gaddafin tuella rakennettu, valtavankokoinen Malibya-kompleksi, josta tulee Malin ministeriöiden keskittymä.)

Lähes jokainen keskustelukumppanini on todennut, että rahoittajat eivät anna Malin itse päättää kehityksen suunnasta. Toisaalta suunta on myös avunantajilta kateissa, kun lähes jokaisella rahoittajalla on omat, jopa toisiinsa nähden ristiriitaiset tavoitteet, kriteerit ja ehdot. Erään ammattijärjestön edustaja arveli, että avunantajat harjoittavat tätä ristivetoa tahallaan, sillä todellisuudessa ne eivät halua Afrikan kehittyvän.

Kyynisyys ja länsimaiden viime aikojen tendenssi avun vähentämiseen eivät kuitenkaan ole ratkaisuja Afrikan ongelmiin. Olosuhteet ja elämänlaatu ovat esimerkiksi Malissa yleisesti ottaen parantuneet, ja ulkomaalaisella tuella on saatu myös paljon hyvää aikaan. Puolen vuoden aikana olen nähnyt liikuttavan paljon ihmisiä, jotka ovat onnellisempia kiitos toisten ihmisten hyväsydämisyyden. Selän kääntäminen ongelmille ei ole ratkaisu.

Mutta mikä sitten on toivottava suunta Malin tulevaisuudelle? Tuleeko "kehitys" tarkoittamaan rikkaan kulttuurin ja yhteisöllisyyden menettämistä? Tämä olisi suuri tragedia. Sana "kehitysmaa" onkin saanut minun mielessäni kokonaan uuden merkityksen viimeisten puolen vuoden aikana. Edistyksen on tarkoitus tapahtua kussakin maassa sen omien olosuhteiden mukaisesti, mutta valitettavasti vaikuttaa siltä, että länsimaista elämäntapaa pidetään ihanteena kaikkialla.

Ovatpa jotkut tapaamani malilaiset jopa todenneet minulle, että pohjoisen ihmiset ovat älykkäämpiä kuin afrikkalaiset. Tästä olen täysin eri mieltä sen jälkeen, kun olen ystävystynyt kouluja käymättömien ja lukutaidottomien henkilöiden kanssa. Näihin ihmisiin tutustuminen on totisesti ollut silmiä avaava kokemus. He eivät ole tyhmiä ja vielä vähemmän laiskoja; pikemminkin kyse on vaihtoehtojen vähyydestä.

Täällä ollessani olen huomannut, että etelän ja pohjoisen elämät ovat päinvastaiset, niin hyvässä kuin pahassakin. Etelässä ihmiset ovat ystävällisiä toisilleen, mutta monissa tapauksissa elämänlaatua heikentää varallisuuden puute. Pohjoisessa syy onnettomuuteen on varallisuuden liiallinen runsaus ja inhimillisten kontaktien kadottaminen. Olisi mukavaa löytää jonkinlainen välimaasto näiden ääripäiden välillä. Täytyy toivoa, että ihmisten lisääntyvä liikkuvuus parantaa tilannetta.

Kaikista vaikeuksistaan huolimatta Afrikka ei ole mielestäni parka. Se on selviytyjä. Vaikka Malin tulevaisuus on monilta osin kysymysmerkki, paikallisten ihmisten sitkeyden todettuani olen paremmilla mielin kuin ennen tänne tuloani. Täällä lämpimän auringon alla, toisilleen tuttavallisten ihmisten keskellä suhteellisuudentaju sekä toiveikkuus niin Malin kuin Suomen tulevaisuuden suhteen on lisääntynyt. Kiitos Malille siitä.

"Olemme kaikki Afrikan lapsia, eikä yksikään meistä ole muita parempi tai tärkeämpi. Niin Afrikka voisi sanoa maailmalle; se voisi muistuttaa kaikille, mitä inhimillisyys on."
McCall Smith, Alexander: Kirahvin kyyneleet. Otava 2005. Ss. 86-87.

Yhteenvetoa

Eilen illalla ja yöllä tapahtui kummia: satoi vettä. Tämä on yhden työkaverin mukaan ihan normaalia, toisen mielestä erittäin outoa näin kuivalla kaudella. Joka tapauksessa olen iloinen, koska viime aikoina lämpötilojen nousu on vaikeuttanut nukkumista huomattavasti. Sade helpotti tilannetta hieman.

Oleskeluni Malissa alkaa uhkaavasti kääntyä loppusuoralle. Kuvittelin, että ehtisin puolessa vuodessa tehdä paljon hienoja, tyhjentäviä havaintoja Maliin ja laajemmin Afrikkaan liittyen, mutta - yllätys yllätys - väärässä olin. Vaikka olen oppinut valtavasti, kysymyksiä on edelleen enemmän kuin vastauksia. Tähän blogiinkin voin lähinnä kirjoittaa vain henkilökohtaisia havaintoja ja mielipiteitä, en julistaa totuuksia. Myös kysymys, jota ensisijaisesti tulin selvittämään - mikä on kehityksen suunta Malissa? - jäänee ilman selkeää vastausta. Yritän kuitenkin palata siihen vielä tuonnempana.

Nyt, viiden ja puolen kuukauden Mali-elämän jälkeen on hyvä hetki tehdä pieni yhteenveto niistä asioista, joita luultavimmin tulen ja en tule täältä kaipaamaan (molempia on paljon). Mielenkiintoista sitten kotiinpaluun jälkeen nähdä, pitävätkö nämä paikkansa, vai tulenko mahdollisesti kaipaamaan eniten jotain sellaista, joka tällä hetkellä tuntuu ärsyttävältä ja rasittavalta. Suomeen-paluu ei tule olemaan helppo: vaikka Malissa elämisen jälkeen näen selkeämmin kotimaani lukuisat hyvät puolet, täällä havaitsen myös ne asiat, jotka Euroopassa ovat pahasti pielessä.

En tule kaipaamaan...

• jättihyönteisiä kylpyhuoneessa. Tämä siitä huolimatta, että tunnen kieroutunutta mielihyvää joka kerta, kun onnistun hävittämään möttiäisen ilman naapurin apua.
• pyykin pesemistä käsin. Ei kaivanne perusteluja.
• presidenttiä, joka on koko ajan televisiossa. Minulla ei ole tarpeeksi tietoa, jotta voisin arvioida Amadou Toumani Tourén onnistuneisuutta valtiojohtajana, mutta kyseisen henkilön näkeminen illan uutislähetyksen jokaisessa insertissä ei edesauta myönteisen mielikuvan syntymistä. Tässä yhteydessä haluaisin mainita myös ne afrikkalaiset presidentit, jotka eivät suostu luopumaan vallasta (vrt. mm. Niger, Norsunluurannikko, Burkina Faso, Gabon, Guinea).
• eräiden miesten näkemyksiä moniavioisuudesta. Yritän olla syyttämättä näitä yksittäisiä miehiä siitä, että heidän mielestään avioliitto useamman naisen kanssa yhtä aikaa on täysin luonnollinen asia. Kyse on vallitsevasta kulttuurista, perinteistä ja tottumuksista, mutta juuri sen takia se onkin surullista. Onneksi käsitykset tuntuvat olevan muuttumassa.
• malilaisia muovipusseja. Muovipussien laatu on heikko, ja päinvastaisista yrityksistä huolimatta niitä kertyy kotiin valtavasti. Jätehuollon puutteista johtuen muovipusseja, sekä tietysti muitakin roskia, on joka puolella (kuvassa muovipussi puussa). En tule myöskään kaipaamaan ihmisten, erityisesti ympäristöjärjestössä työskentelevien, välinpitämättömyyttä roskaamisen suhteen. Tämä tosin lienee osittain seurausta edellämainitusta jätehuollon puutteellisuudesta.

• kyvyttömyyttä ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Vaikka jollain tasolla olen jo tottunut siihen, että ympärilläni puhutaan kieltä, jota en ymmärrä, tunnen itseni edelleen usein tyhmäksi ja ulkopuoliseksi. Osittain toki omaa syytäni, kun en ole panostanut enempää bambaran opiskeluun. Olen kuitenkin havainnut, että joillakin malilaisilla on taipumuksia tietoisesti ulkopuolistaa kielitaidottomia henkilöitä tilanteissa, joissa myös kaikille yhteisen kielen käyttäminen olisi mahdollista. Hyvä puoli on se, että paluuni jälkeen tulen ainakin hetken arvostamaan ihanaa suomen kieltä :)
• pariskuntien ja julkisten tunteidenosoitusten poissaoloa. Malissa vallitsee täysin päinvastainen kulttuuri kuin Ranskassa, jossa toistensa kimpussa olevien parien suuri määrä kaduilla ärsytti. Täällä miehen ja naisen näkeminen kadulla yhdessä tuntuu pieneltä ihmeeltä, ja toisiaan kädestä pitävän pariskunnan olen nähnyt Malissa kaksi kertaa. Hellyttävä ilmiö sen sijaan on käsi kädessä kulkevat miehet, joita täällä näkee melko usein.

Tulen kaipaamaan...

• aurinkoa ja lämpöä. Allekirjoitan täysin erään työkaverin näkemyksen hänen palattuaan Kööpenhaminasta joulukuussa: vaikka etelässä ollaan materiassa mitattuna köyhiä, aurinko on suuri rikkaus täällä. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö myös Suomen neljä vuodenaikaa olisi rikkaus, täytyy vain toivoa, että ne ovat olemassa jatkossakin...
• Sinsiberen naisia. Etukäteen en kyennyt kuvittelemaan, miten yritteliäitä, sitkeitä ja ystävällisiä nämä osuuskunnan jäsenet voivat olla. Vaikka kokonaiskuvani Sinsibere-hankkeesta jää väistämättä vaillinaiseksi, olen vakuuttunut siitä, että hanke on onnistunut. Siitä huolimatta, että naiset eivät toistaiseksi saa osuuskuntatoiminnasta mittavaa taloudellista hyötyä, heidän motivaationsa ilmeisyys riittää kertomaan, että Sinsiberellä on ollut vaikutusta. Tähän liittyen tulen kaipaamaan myös mielenkiintoista ja opettavaista työtäni MFC:ssä.
• sitä, että kaikkea ei voi suunnitella minuutilleen. Mainitsen tämän siitä huolimatta, että mielestäni tämä on myös yksi Afrikan kehityksen tulpista. Spontaanius, ajan antaminen sosiaaliselle kanssakäymiselle ja inhimillisyys on kuitenkin jotain, minkä toivoisin afrikkalaisten voivan opettaa pohjoisen ihmisille.
• malilaista ruokaa ja käsin syömistä Bougoulan yössä. Olen joutunut tinkimään kasvissyönnistä, mutta toisaalta täällä syömäni liha on aitoa, tuoretta lähiruokaa (vrt. tämän listan viimeinen kohta) ja hyvänmakuista. Käsin syöntini aiheuttaa huvitusta täkäläisissä eikä edelleenkään onnistu vaatteita sotkematta, mutta on mahtava kokemus etenkin kirkkaan tähtitaivaan alla.
• ranskaksi dubattujen saippuasarjojen katsomista kavereiden kanssa. Edelleen toisinaan naureskelen sille, että täällä myös miehet ovat koukuttuneita kyseisiin sarjoihin. Olen viettänyt pitkiä tuokioita spekuloiden Marinan tapahtumia paikallisten miespuolisten kavereideni kanssa :) Joka ilta seitsemän jälkeen kaduilla näkee miesjoukkoja liimaantuneita television ääreen, ja olen kuullut, että myös kylissä miehet kyläpäällikköä myöten seuraavat näitä sarjoja. Todellisuuspakoa kerrassaan.
• kotieläimiä kaduilla. Jokapäiväinen huvituksen aihe. Toisaalta en totisesti tule kaipaamaan sitä, miten eläimiä täällä usein kohdellaan: erilaisia pahoinpitelyn muotoja näkee päivittäin. Toisinaan pohdin myös, onko eläimille hyväksi liikkua liikenteen seassa, roskia syöden. En kuitenkaan usko, että eurooppalaisten tehotuotantoeläinten elämä on ainakaan onnellisempaa.

• elämän perusasioiden läheisyyttä. Tästä hyvä esimerkki ovat edellämainitut katukuvassa kohdattavat eläimet: Malissa näkee, mistä ruoka tulee. Täällä ovat vielä olemassa myös fyysiset työt, joihin valtaosa pohjoisen ihmisistä on menettänyt kosketuksensa aikoja sitten. Olen samaa mieltä sen malilaisen maanviljelijän kanssa, joka oli todennut olevansa rikas, koska saa omalta pelloltaan ruuan pöytään, ja säälivänsä niitä ihmisiä, jotka ovat täysin riippuvaisia muista ravintonsa suhteen, sillä nämä ihmiset ovat köyhiä.

Molempiin listoihin voisi lisätä paljon seikkoja, eivätkä mainitut ole välttämättä merkittävimpiä. Edellisistä blogiteksteistä on löydettävissä asioita, joita en tässä enää mainitse. Jälkimmäinen lista on joka tapauksessa pidempi, enkä toivoisi lähdon olevan niin lähellä. Toisaalta ensimmäinen Suomessa saamani ruisleipä voimariinilla, oltermannilla, suolistoameeboista vapailla vihanneksilla ja maitolasillisella höystettynä tulee olemaan pienen onnen itkun paikka :) Siihen asti täytyy vielä ottaa kaikki nautinto irti sekä iloisista että turhauttavista hetkistä Malissa.

Festival sur le Niger

Edellisviikonloppuna matkasin hollantilaisen kollegani kanssa Ségouun, Malin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, joka sijaitsee noin 200 km Bamakosta koilliseen. Kaupungissa järjestettiin nyt kuudetta kertaa vuosittainen Festival sur le Niger -tapahtuma, johon kerääntyi viikon aikana reilut 22 000 vierasta.

Kuten tapahtuman nimestä voi päätellä, Ségoun kaupunki sijaitsee Niger-joen varrella. Festivaalin suurin konserttilava kelluikin kirjaimellisesti veden päällä. Onneksi yleisö oli vakaalla maalla; sen verran innostunutta liikehdintää aiheutti etenkin malilaisen supertähden Salif Keitan esiintyminen. Keitan lisäksi henkilökohtainen suosikkini lauantai-illan esiintyjistä oli tuaregyhtye Tinariwen.

Tuaregit, berbereistä polveutuva läntisen Saharan paimentolaiskansa, olivat tapahtumassa muutenkin hyvin edustettuina. Tai sitten vain kiinnitin heihin erityistä huomiota. Tuaregit ovat juuri se etninen ryhmä, johon useimmiten yhdistetään pohjoisen Malin levottomuudet, kidnappaukset ja - lähinnä Yhdysvaltain toimesta - terrorismi. Kolikon kääntöpuolta ei yleensä mainita; tuaregit ovat jo vuosikymmeniä kärsineet pahenevasta veden puutteesta, köyhyydestä, etnisistä väkivaltaisuuksista sekä perinteisen paimentolaiselintavan rikkoutumisesta.


Etenkin miestuaregien pukeutuminen tekee allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen. Näyttävine tagelmust-päähineineen ja kaulassa roikkuvine amuletteineen tuaregmies on katu-uskottavuuden ruumiillistuma. Ilmeisesti kuvassa esiintyvä poika on jo astunut aikuisuuteen, sillä tagelmustia saavat tuaregien keskuudessa käyttää vain aikamiehet. Tämän jälkeen tätä kolmen metrin pituista ja puoli metriä leveää indigonsinistä huivia pidetäänkin sitten tiiviisti; miehet saavat paljastaa kasvonsa vain oman heimonsa alempiarvoisille henkilöille. Tagelmust oli festivaalin hittituote, joka ei muuten näytä hullummalta valkonaamankaan päässä.

Ségou oli viihtyisä ja sopivan kokoinen kaupunki, jonne joen läheisyys toi raikkaan tuulahduksen. Helppojen kulkuyhteyksien, kauniiden näköalojen ja monipuolisen kulttuuriperinnön ansiosta uskoisin kaupungin olevan yksi turistiystävällisimmistä paikoista Malissa. Kehuessani kokemusta työkavereille eräs heistä ehdottikin, että matkustaisin mahdollisella tulevalla häämatkallani Ségouun. Siinäpä hyvä vinkki kaikille vastanaineille :)

Bamakoon palattuani päivät ovat olleet ilmastonmuutospainotteisia. Viime viikolla osallistuin Ruotsin suurlähetystön tukemaan malilaisten kansalaisjärjestöjen ilmastoverkoston tapaamiseen. Opin jälleen paljon, muun muassa sen, että Mali on 141 maan joukosta 19. haavoittuvin ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Katsoessani ympärilleni tätä ei ole vaikea uskoa.

Täällä Saharan laidalla Kööpenhaminan ilmastokokouksen laihat tulokset ja pohjoisen johtajien yleinen päättämättömyys nostattavatkin hikipisarat otsalle (sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti). Kovin epäreilulta tuntuu se, että ennestään köyhät ja ilmastoa vähiten kuormittaneet alueet kokevat muutoksen ankarimmin. Muun muassa tämä huomioon ottaen ei ehkä sittenkään ole kummallista, että useampikin paikallinen tuttavani on todennut minulle - aivan vakavissaan - ihmisen olevan luotu kärsimään. Lausahdus ei taida perustua pelkästään muslimien vankkumattomaan kohtalonuskoon vaan myös silkkaan todellisuuteen Malissa. Toteamus kuvastaa mielestäni hyvin malilaista elämänasennetta, joka on erikoinen yhdistelmä elämäniloa ja melankoliaa.

Toinen suomalaisittain erikoinen yhdistelmä, josta eräs lukija pyysi minua kirjoittamaan, on afrikkalainen pää ja lähes mikä tahansa esine sen päällä. Etenkin täkäläisillä naisilla on hämmästyttävä kyky kantaa kuormia päänsä päällä, useimmiten ilman käsien apua. Kysyin samanikäiseltä malilaiskollegaltani asiasta, ja hän sanoi kantavansa itsekin usein tavaroita kyseisellä metodilla. Tätä ei kuulemma tarvitse erikseen harjoitella vaan siihen tottuu luonnostaan lapsesta lähtien (esimerkki kuvassa).

Mutta kuinka todella painavienkin kuormien kantaminen pään päällä voi onnistua? Lisätietoa asiasta löytyy Helinä Rautavaaran museon Tunnista tuntiin - päivä kerrallaan -näyttelyn nettisivuilta. Niiden mukaan pään päällä kantamisen tehokkuus perustuu heiluriliikkeeseen: ihminen toimii heilurina, jonka heiluessa eli jalkojen liikkuessa liike-energia muuttuu potentiaaliseksi energiaksi ja jälleen liike-energiaksi. Tämä säästää runsaasti energiaa: pään päällä voi tavalliseen kävelyyn kuluvalla energiamäärällä kantaa viidenneksen, ja täkäläisten sitkeiden naisten tapauksessa jopa kolme neljäsosaa omasta painostaan! Tämä ryhtiä parantava harjoitus voisi tehdä hyvää myös suomalaisille näyttöpäätteen ääressä lysähtäneille hartioille.

Aamuisin

Bamakon-elämästä nautittavaa tekee omalta osaltaan se, että täällä voin syödä aina ulkona. Ruuanlaittoa on toisinaan ikävä, mutta katukahviloissa ja -ravintoloissa syömisen edut ovat ylivoimaiset. Ateriat ovat suomalaisittain käsittämättömän edullisia: aamiainen n. 0,30 €, lounas n. 1 €, illallinen 0,20 €. Harvinaista ei ole sekään, että ateria tarjotaan vastustelustani huolimatta ilmaiseksi.

Myös sosiaaliselta kannalta ulkona syöminen voittaa kotona kökkimisen selkeästi. Käydessäni kahvilassa tai ravintolassa teen lähes poikkeuksetta joka kerta uusia tuttavuuksia. Toisinaan tulee vastaan myös kosintoja tai yli-innokasta puhelinnumeron vonkaamista, mutta keskustan torin hännystelijöitä lukuunottamatta en ole kohdannut henkilöitä, jotka eivät ymmärtäisi järkipuhetta.

Aamiainen on suosikkiateriani ja mukava aloitus päivälle. Minulla on nykyään muutama vakiokahvila, joissa vierailen ennen töihin menoa. Aamiaiskahvilat ovat useimmiten aaltopellistä ja pressuista kyhättyjä kojuja. Eräs malilainen tuttavani käytti näistä paikoista nimitystä "face au mur" eli "vastapäätä seinää". Ilmaus on osuva, sillä useimmiten kahvilassa istutaan pöydän ääressä penkillä kasvot seinään päin.

Aamiaisella tilaan yleensä kahvia leivän kanssa. Suomessa juon paljon teetä, mutta täällä tilanne on eri: paikallisten päivän mittaan keittämä ja nauttima kitkerä ruskeanvärinen juoma, jota täällä kutsutaan teeksi (kuvassa alla), on liian vahvaa minulle. Sen sijaan suurinta herkkuani on paikallinen café au lait, jonka oikeampi nimi olisi lait au café. Juoma koostuu nimittäin suurimmaksi osaksi erittäin makeasta kondensoidusta maidosta ja hyvin pienestä määrästä kahvijauhetta.

Sitä juomaa, joka meillä tunnetaan teenä, kutsutaan täällä liptoniksi. Lipton juodaan Malissa yleensä ilman maitoa, mutta runsaan sokerin ja mahdollisesti sitruunan kera. Muitakin juomayhdistelmiä näkee: viime viikolla tapasin eräässä lähikahvilassani pojan, joka otti samaan lasiin kahvijauhetta, teepussin, sokeria ja kuumaa vettä. Sain kunnian maistaa tätä minulle uutta makuyhdistelmää, mutta siitä ei tullut varsinaista suosikkia.

Viime aikoina olen hyödyntänyt paikallisia palveluja enemmänkin. Kävin lähiparturissa leikkauttamassa hiukset ja vein räätälille kankaita ommeltavaksi. Hiussalongissa käynti oli hauska kokemus. Parturi, josta sittemmin on tullut vakituinen päivällisseuralaiseni, ei ole tainnut kovin usein valkoisen naisen hiuksia leikata. Ainakin lopputulos oli sen mukainen; piti hieman tasoitella itse jälkeenpäin. Hinta-laatusuhde oli joka tapauksessa erinomainen, Izak kun ei suostunut ottamaan maksua leikkauksesta. Räätälissäkin lopputulos oli vähän sinnepäin (niin kuin täällä monet asiat), mutta mekko kelvannee ainakin kotikäyttöön ja jäljelle jääneestä kangaspalasta saa mitä parhaimman pöytäliinan.

Eilisiltana katsottiin Izakin salongissa Afrikan mestaruuskisojen ottelua Algeria-Egypti (Egypti voitti 4-0 eli menee sunnuntain finaaliin). Malihan tippui kisoista jo ensimmäisellä kierroksella. Huvittavaa, miten Malin ja nyttemmin myös muiden maiden pelejä spekuloidaan täkäläisten keskuudessa samalla intensiteetillä kuin Suomessa leijonien otteita jääkiekon MM-kisoissa tai olympialaisissa. Täällä ei muuten, yllätys yllätys, pahemmin tulevista talviolympialaisista puhuta :)

Olen edelleen jopa liikuttuneen iloinen siitä, miten ystävällisiä ihmiset täällä ovat. Käydessäni iltaisin katukeittiössä, läheisessä kahvilassa ja televisiota katsomassa uusien ystävieni kanssa tunnen itseni melkoiseksi kummajaiseksi sekä ihonvärin että sukupuolen johdosta. Tästä huolimatta on kotoisa olo, kun lähinaapurissa on kavereita, joiden kanssa voi hengailla lähes koska tahansa.

Erään tilaston mukaan Malin työttömyysprosentti on 30. Huima luku, joka toki osittain selittyy sillä, että monet työt täällä ovat olemassa virallisen talouden ulkopuolella. Toisaalta työttömiin ihmisiin törmää täällä Bamakossa usein, ja esimerkiksi MFC:n toimistolla töitä etsiviä ihmisiä riittää joskus jonoksi asti. Ne, joilla on töitä, ovatkin sitten nähdäkseni töissä koko ajan. Kavereistani kahvilanpitäjä ja putiikin myyjä ovat joka ikinen päivä 10-12 tuntia työpaikalla. Ahdistava ajatus minulle, mutta ahdistusta helpottaa se, että täällä työn ja vapaa-ajan raja on liukuvampi kuin Suomessa. Esimerkiksi tuttavani hengailevat koko päivän kavereidensa kanssa, katsovat televisiota ja kuuntelevat radiota samalla, kun tekevät töitä.

Itse olen töiden saralla pitäytynyt viiden päivän työviikossa. Olen pysytellyt alkuvuoden kokonaan Bamakon toimistolla. Blogin lisäksi minua on viime aikoina työllistänyt ilmastonmuutosaiheisen tiedotusmateriaalin teko ja karitevoireseptien kääntäminen ranskaksi Sinsibere-tiimille. Tällä viikolla osallistuin ympäristötietoisuuden lisäämiseen tähtäävän SUDEP-hankkeen ohjausryhmän kokoukseen. Lisäksi olen päässyt tutustumaan MFC:n projektikoordinaattoreiden työhön. Mukavan monipuolista hommaa siis. Internetin toiminnassa on tällä ja viime viikolla ollut toimistolla ongelmia, toivotaan että tämän tekstin julkaisu onnistuu joskus...

Länsi-Afrikkaa ristiin rastiin

Talvinen uudenvuoden toivotus Bamakosta! Oltuani poissa pari viikkoa lämpötilan laskun huomaa selvästi. Öisin on tarvetta peitolle ja tänä aamuna lähes kadehdin työkaverin toppatakkia! No, flunssainen olotila vaikuttaa varmasti asiaan.

Joululoman vietin englanninkielisessä Länsi-Afrikassa, Ghanassa. Äärimmäisen kiintoisa ja jälleen kerran opettavainen kokemus! Ghanan kosteassa ilmastossa esimerkiksi hikoilemisen käsite avautui täysin uudella tavalla... Mielenkiintoista, että on olemassa maa, joka on samaan aikaan täysin samanlainen ja täysin erilainen kuin Mali. Ihmiset, kylät, väenpaljous ja meteli olivat kovin tutun oloisia.

Pääkaupunki Accra oli kuitenkin Bamakoon verrattuna hyvin länsimainen; asfalttiteitä kaikkialla, hyväkuntoisia autoja, farkkuja ja pikeepaitoja. Etenkin malilaisten puheesta olen saanut vaikutelman, että Ghana on Maliin verrattuna huomattavasti vauraampi ja kehittyneempi maa. Olikin yllättävää lukea eräästä tilastosta, että itse asiassa bruttokansantulo henkilöä kohden on lähes samaa luokkaa Ghanassa ja Malissa. Muita mittareita, kuten keskimääräistä eliniänodotetta ja lapsikuolleisuutta, tarkasteltaessa eroa syntyy jo enemmän. Jokapäiväisen ympäristön tilassa kehittyneisyys ei oman empiirisen kokemukseni mukaan näkynyt: Accrassa likavesistä syntyvät hajut olivat melkoiset eikä jätehuolto tuntunut olevan ainakaan paremmissa kantimissa kuin täällä.

Se, mikä Ghanassa sykähdytti, oli tietysti meri. Accran lähistöllä elämystä himmensi rahaa hinkuvat rastafarit, mutta kauempana pääkaupungista rannat olivat upeita ja niillä sai liikkua rauhassa. Meren läheisyydessä hullulta tuntui se, että vierailuajankohtanamme maassa oli vesipula. Sinänsä tervehdyttävä kokemus tajuta makean veden (ja henkilökohtaisen mukavuusalueen!) rajallisuus, mutta toivon kuitenkin, etten joudu Malissa ollessani kokemaan vakavaa vesipulaa.

Siirtomaaisännän lisäksi Malin ja Ghanan eroja selittää osaltaan uskonto. Ghanan asukkaista suurin osa on kristittyjä, mikä kävi ilmi esimerkiksi kauppojen nimistä ja jenkkityylisestä uskonnollisten tapahtumien mainostuksesta. Uuden vuoden alkaessa Accran kadut olivat lähestulkoon tyhjillään, sillä paikalliset olivat kirkossa. Kristittyjen vapaampi suhtautuminen alkoholinkäyttöön näyttäytyi toisinaan vähemmän miellyttävin tavoin: näin useamman kerran ihmisiä juomassa olutta jo aamulla, mikä oli aika absurdi näky malilaiseen absolutismin jälkeen. Paheiden summa taitaa tosin lopulta olla kaikkialla vakio, sillä Ghanassa tupakoitsijoita näki harvoin, toisin kuin täällä.

Entä ihmiset? Se, joka kirjoitti matkaesitteisiin, että Afrikan ystävällisin kansa löytyy Ghanasta, ei selvästikään ole käynyt Malissa! Tämä(kin) siis vain allekirjoittaneen vaatimaton henkilökohtainen mielipide, eikä tarkoita sitä, ettemmekö olisi matkalla tavanneet ystävällisiä, hurmaavia ja auttavaisia ghanalaisia. Vielä valovuosien päässä on pohjoiseurooppalainen etäisyys! Silti Maliin palatessani tunsin lähes kirjaimellisesti lämpimän aallon kulkevan ylitseni, kun taksikuski heitti läppää ja ihmiset tervehtivät kaduilla.

Sivuhuomautuksena on muuten todettava, että sillä välin kun pohjoisessa ihmiset olivat juuttuneina lentokentille joulunviettoon minun lentoni olivat sekä Accraan mennessä että sieltä palatessa tismalleen ajallaan. Se niistä pahamaineisista Afrikan sisäisistä lennoista. Pääsin samalla näkemään vilauksen Guineasta, Norsunluurannikosta ja Burkina Fasosta. Niin paljon olisi vielä nähtävää ja koettavaa pelkästään läntisessä Afrikassa!

Matkan jälkeen olen keskittynyt aktiviteettiin, joka takuuvarmasti yhdistää afrikkalaisia eli jalkapallon seuraamiseen. Afrikan mestaruuskisat ovat parhaillaan käynnissä Angolassa, ja eilen iltapäivällä MFC:n toimisto tyhjeni Malin ottelun alkaessa. Sunnuntaina Mali kiri Angolaa vastaan 4-0 -tappiotilanteesta tasapeliin, mutta eilen joukkue hävisi Algerialle. Nähtäväksi jää, miten "kotkien" lopulta käy. Kuvassa naapurustoni poikia pelaamassa.