Tanssin taikaa

Malissa oleskeluni on saavuttanut puolenvälin rajapyykin. Tuntuu, että en ole ehtinyt nähdä, kokea tai tehdä murto-osaakaan siitä mikä täällä olisi mahdollista! Alan ymmärtää, että puoli vuotta on aivan liian lyhyt aika kokonaan uuden maan ja kulttuurin haltuunottoon. Niinpä yritän nyt olla murehtimatta ajankulusta ja vain nauttia päivästä kerrallaan.

Dodon seurantamatkalaiset palasivat viime viikolla keskelle Suomen talvea. Pääsin heidän täällä ollessaan osallistumaan Sinsiberen seuranta-aktiviteetteihin, minkä jälkeen olen tehnyt töitä MFC:n muille hankkeille. Edellisviikolla matkustin Siemenpuu-aktiivi Ainon kanssa etelään vehreälle Sikasson alueelle tutustumaan Siemenpuun päättyneisiin mikroprojekteihin.

Matkailu avarsi jälleen, ja pääsimme todistamaan monia hullunkurisia ja hämmentäviä tilanteita. Kahdessa kylässä meidät vastaanotti suuri naisjoukko kalebassien soiton ja tanssin siivittämänä. Tämän jälkeen meidät istutettiin väkijoukon eteen kuin suuremmatkin starat, mikä oli hyvin hämmentävää ja jopa häiritsevää. Oudolta tuntui myös kyläläisiltä saamiemme lahjojen määrä: kolmesta kylästä tuomisina oli mm. kankaita, koreja, vesimeloni sekä jättimäinen säkki maapähkinöitä.

Matkan parasta antia oli kuitenkin nähdä, että paikalliset kyläyhdistykset ovat voimissaan ja aktiivisia ympäristötyössä projektien päättymisestä huolimatta. Vaikka hankkeet eivät olleet aina sujuneet toivotusti, yhdistykset eivät ole luovuttaneet, vaan ovat joko aloittaneet uudestaan tai pyrkineet kehittämään uusia ideoita. Ihailtavaa aktiivisuutta, etenkin ottaen huomioon, että yhdistyksen jäsenyydestä harvemmin oli koitunut taloudellista hyötyä.

Kerrassaan taianomainen kokemus matkalla oli juhla, joka (meidän kunniaksemme kuulemma) järjestettiin Blendion kuntakeskuksessa viimeisenä iltanamme. Malissa tanssitaan paljon ja monin tavoin, mutta Blendion juhla oli minulle jotain ennennäkemätöntä. Kaikki kyläläiset ikään ja sukupuoleen katsomatta tanssivat kahdessa piirissä rumpujen soittajien ympärillä: vanhemmat naiset tanssivat omaa koreografiaa sisäpiirissä (johon meidätkin otettiin mukaan) ja muut tanssivat ulkopiirissä. Useimmiten olen kylissä nähnyt vain naisten tanssivan, joten oli virkistävää nähdä myös nuoria miehiä, jotka olivat täysillä mukana! Koreografia oli pyörähdyksineen ja keinahteluineen suorastaan huumaava. Illan pimeys, kirkas tähtitaivas ja rumpujen tihenevä rytmi tekivät tilanteesta, jälleen kerran, unenkaltaisen.

Malilaisilla totisesti on rytmi veressä eivätkä he arastele sen näyttämistä. Viime viikonloppuna pääsin osallistumaan paikallisiin häihin. Virallinen puoli, vihkimiset kunnantalolla ja moskeijassa, jäi minulta valitettavasti näkemättä, mutta hääjuhlakin oli mielenkiintoinen kokemus. Vastaanotto järjestettiin sunnuntai-iltapäivänä paikallisessa yökerhossa. Varsin aktiivinen seremoniamestari haastatteli hääparia, pari leikkasi kakun ja runsaasti kuvia sekä videota otettiin. Pian tämän jälkeen hääpari poistui suorittamaan hääyötä edeltäviä rituaaleja. Me vieraat jäimme syömään, juomaan (vettä ja limonadia) sekä tietysti tanssimaan! Enpä ole aiemmin viettänyt sunnuntai-iltapäivää diskossa länsimaisia ja länsiafrikkalaisia hittejä joraillen... Ihastelin jälleen erityisesti miesten tanssitaitoja ja tempautumista. Meillä suomalaisilla olisi täkäläisiltä hieman opittavaa selvinpäin tapahtuvassa itseilmaisussa.

Tunnelmallista joulua kaikille, palataan ensi vuonna!

Lampaiden juhla

Viime viikonloppuna Malissa vietettiin tabaskia, muslimien tärkeintä juhlapyhää. Laajemmin juhla tunnetaan muslimimaailmassa nimellä Eid al-Adha, mikä tarkoittaa "Uhrauksen juhlaa". Juhlan taustana on Koraanin kertomus profeetta Aabrahamin valmiudesta uhrata ainoa poikansa jumalalle. Saatuaan varmistuksen Aabrahamin uskosta jumala asetti pojan tilalle pässin teurastettuna, ja tämän vuoksi tabaskia kutsutaankin Malissa lampaiden juhlaksi. Jokaisen perheenpään tulee uhrata lammas leikkaamalla sen kurkku auki perinteisin menoin. Itse todistin kyseistä tapahtumaa onneksi vain televisiosta. Juhlapäivän aamuna kohtasimme tosin kaduilla lukuisia miesryhmiä kokoontuneina kuolleiden eläinten ympärille.

Eläinten merkityksen juhlan vietossa saattoi totisesti huomata viime viikolla. Pitkin viikkoa eläviä lampaita näkyi kaduilla, takapihoilla, mopojen kyydissä, linja-autojen katoille pinottuina... Läheskään kaikilla malilaisilla muslimeilla ei kuitenkaan ole varaa hankkia lammasta, sillä esimerkiksi tänä vuonna hinta kohosi keskimäärin noin sataan euroon. Kunnon muslimin tuleekin lahjoittaa kaksi kolmannesta uhratusta lihasta ystäville ja vähävaraisille.

Tabaskista voi löytää sekä yhteneväisyyksiä että eroja joulunviettoon nähden. Juhlapäivän aamuna tapana on mennä moskeijaan rukoilemaan. Tämän jälkeen teurastetaan lammas, ja se valmistetaan ruuaksi. Lounasta syödään perheen tai ystävien kesken, jonka jälkeen pukeudutaan uusiin juhlavaatteisiin ja lähdetään tervehtimään sukulaisia. Illalla useimmat nuoret menevät ulos ystäviensä kanssa. Nimestään huolimatta tabaskissa ei siis lopulta ole kyse pelkästään lampaista. Tärkeämpää on viettää aikaa perheen kanssa ja iloita siitä, että kaikilla on ruokaa ja katto pään päällä. Toisin kuin jouluna, tabaskina lahjoja annetaan vain lapsille.

Toki juhlapyhänä myös syödään paljon, ja erityisesti - yllätys yllätys - lammasta eri muodoissa. Monille perheille tabaski on yksi harvoista tilaisuuksista saada lihaa ruoaksi. Itse söin lammasta lauantaipäivän aikana uunissa valmistettuna, grillattuna ja höyrytettynä. Kasvissyönnin sai siis etenkin tuona päivänä unohtaa tyystin... Malilainen vieraanvaraisuus ja naisten loistavat kokkaustaidot tulivat sen sijaan jälleen kerran todettua.

Tabaskin jälkeen vielä verisiä lampaannahkoja myytiin torilla. Kuvassa nahkoja täynnä oleva rekka, joka tuli vastaamme työmatkan varrella. Malilaisen ystävämme mukaan tabaskista jääneet nahat joko syödään tai niistä valmistetaan rukousmattoja. Hukkaan täällä ei heitetä mitään!

Doni doni

Huomaan pohdiskelevani Malissa usein sitä, mitä Suomessa tuntemani autoilun ystävät olisivat mieltä täkäläisestä liikenteestä, ja kuinka innostuneita he olisivat täällä ajamisesta. Liikenne on yksi niistä (lukuisista) asioista, jotka täällä herättävät monenlaisia tunteita, ainakin minussa.

Liikenteen suuri määrä Bamakossa ei niinkään ollut minulle yllätys, eikä myöskään se, että jalankulkijan on oltava täällä vikkelä. Mopojen suuri määrä sen sijaan ihmetytti etenkin aluksi: vaikuttaa siltä, että lähes jokainen bamakolainen omistaa mopon. Kypärään ei tosin näytä sitten jääneen rahaa juuri kenelläkään... Olen itse päässyt mopon kyytiin muutaman kerran, ja hauskaahan se on, mutta ruuhkaisina aikoina myös aika hurjaa. Liikenteen ollessa vilkasta mopoilun hauskuutta vähentää myös pölyn ja saasteen kertyminen silmiin, nenään ja suuhun.

Mopo-onnettomuudet ovat täällä erittäin yleisiä, ja niin autoilijan kuin jalankulkijan on oltava tarkkana mistä milloinkin hurjalla vauhdilla suihkivien ajoneuvojen kanssa. Autoillessa sivupeilit ovat korvaamattoman tärkeä väline, ja myös selässä sijaitsevat silmät olisivat täkäläisessä liikenteessä kovin hyödylliset. Autoilijalle lisähaastetta tuo usein teiden kunto. Bamakon alueellakin asfalttitiet ovat harvassa, ja ne ovat usein melko järkyttävässä kunnossa (kuva kotini läheltä sijaitsevalta asfalttitieltä).

Kyliin vievät tiet ovat lähes poikkeuksetta töyssyisiä ja kuoppaisia, ja niillä ajellessa en laisinkaan epäile maastoautojen tarpeellisuutta täällä. Joihinkin kyliin ajaessamme olen todennut tien olevan suomalaisella mittapuulla kinttupoluksi laskettava ilmestys. Onneksi en tule juuri koskaan pahoinvointiseksi automatkoilla. Tästä olin erityisen onnellinen taittaessamme taannoin noin 50 kilometrin matkaa Bougounin kaupungista Garalon kylään. Matkaan meni reippaat kaksi tuntia, ja sateesta johtuen auto oli muutaman kerran kiepahtamaisillaan ympäri. Kunnioitukseni MFC:n autokuskeja kohtaan kasvoi eksponentiaalisesti tuon automatkan aikana. Ajelun saattoi silti ottaa hauskan kokemuksen kannalta, kun kyse ei onneksi ole päivittäisestä työmatkasta.

Liikennemerkkejä on täällä harvassa, ja olemassaoleviakin tulkitaan jokseenkin luovasti. Tästä näkyvin esimerkki on STOP-merkki, jonka merkitystä voi suuresti liioittelemalla kutsua viitteelliseksi. Myös tienviitat lähes loistavat poissaolollaan, ja epäilen, että täkäläisillä täytyy olla jokin ylimääräinen aisti kylien löytämiseksi puskien keskeltä.

Taksilla ajelu on täällä ihan oma liikennemuotonsa. Malilainen konstailemattomuus näyttäytyy siinäkin: autoja on paikattu kasaan mitä moninaisimmin tavoin, ja matkustus tapahtuu usein kimppakyytiperiaatteella. Erään kerran taksin kyydissä ollessamme ihmettelimme hajua ja takaluukusta kuuluvaa kolinaa, kunnes kanssamatkustajat ystävällisesti valaisivat tilannetta kertomalla, että takaluukussa matkakumppaninamme oli lammas.

Taksikuskien kanssa tulee usein käytyä mitä mainioimpia keskusteluja, mutta rasittavaa on se, että osa kuskeista ei tunne edes Bamakon keskeisimpiä paikkoja. Vähemmän keskeisistä puhumattakaan: viime viikolla kulutin lähes kaksi tuntia Ghanan suurlähetystön etsimiseen. Löytyihän se kuitenkin lopulta, ja noiden kahden tunnin aikana olin kuskin kanssa käymieni keskustelujen ansiosta oppinut taas jotain uutta malilaisesta elämästä.

Taksit eivät täällä muutenkaan ole huippuluotettavia. Autot saattavat olla niin huonossa kunnossa, että niitä pitää työntää tai ne simahtavat lopullisesti kesken matkan. Osa kuskeista taas ajaa melko holtittomasti. Tällöin bamanankielinen ilmaisu doni doni (=rauhallisesti) tulee tarpeeseen. Samaa ilmausta käytän usein myös kertoakseni, että puhun bambaraa vain vähän.

Työn puitteissakin on viime aikoina tullut liikuttua taas runsaasti, sillä viime viikolla tein kaksi neljän päivän reissua kyliin. Ensin kävin Finkolo-Ganadougoun kylässä seuraamassa Siemenpuusäätiön Mali-ohjelmaan kuuluvan yhteisöteatteriesityksen harjoituksia (kuvassa). Kyläläiset saatiin lopulta koottua yhteisiin harjoituksiin vain yhtenä iltana, mutta tämä lienee sadonkorjuuaikaan melkoinen saavutus.

Toinen matka suuntautui jälleen Bougoulaan Dodon Sinsibere-hankkeen osuuskunnalle. Tällä kertaa mukana olivat myös suomalaiset seurantamatkalaiset Aino ja Marja. Pääsimme viettämään useamman päivän Sinsibere-naisten kanssa, mikä oli todella mukava kokemus. Yhteisen kielen puutteesta huolimatta koimme luoneemme ystävyyssuhteita näihin reippaisiin ja nauravaisiin naisiin. Vierailun kruunasi aurinkoleipomon avajaistilaisuus, jossa oli paikalla muun muassa Malin ympäristöministeri ja paikallinen televisioasema. Tänään aivan sattumalta bongasinkin itseni paikallisesta uutislähetyksestä!

Töissä

7 viikkoa Malissa ovat kuluneet kuin siivillä, eikä arki ole toistaiseksi päässyt iskemään. Monet asiat ihmetyttävät edelleen yhtä paljon kuin ensimmäisinä päivinä. Toisaalta on asioita, jotka tuntuvat jo yllättävänkin luonnollisilta. Näitä ovat muun muassa valaisemattomat ja päällystämättömät kadut, osoitteiden puuttuminen, taksikuskien toisinaan erittäin heikko suunnistuskyky, syöminen kadulla, liskot kylpyhuoneen seinillä..

Työpaikallakaan ei pääse tylsistymään. Täällä erikoista aiempiin työpaikkoihin verrattuna on miespuolisten työkavereiden suuri määrä, heidän näyttävät asunsa näin muslimien pyhäpäivänä perjantaina sekä näkyvä hierarkia. Jos Suomessa vitsaillaan harjoittelijoiden kahvinkeitosta niin täällä se on totisinta totta! Toisinaan tuntuu siltä, että paikalliset harjoittelijakollegani vain istuvat ja odottavat sitä, että esimies lähettää heidät hakemaan teetä, ruokaa tai kopioita. Ilmeisesti täällä kyseistä tilannetta ei kyseenalaisteta. Hierarkioista huolimatta työilmapiiri vaikuttaa rennolta ja välittömältä, kaikki ovat hyviä kavereita keskenään.

Mukavaa vaihtelua toimistolla istumiseen tuovat matkat, joita olemme erilaisilla kokoonpanoilla tehneet lähes viikoittain. Pari viikkoa sitten teimme koko viikonlopun kestävän reissun etelään yhdessä brittijournalistien ryhmän kanssa. Vierailimme kahdessa kylässä kuulemassa paikallisten mietteitä ilmastonmuutoksesta ja sähkön saamisesta kylään. Kuten aina, oli todella mielenkiintoista tavata kylien asukkaita ja saada tietoa heidän arjestaan. Pääsimme myös tanssimaan yhdessä Tabacoron kylän naisten kanssa, kalebassisoitinten tahtiin :)

Viime viikolla pääsin taas käymään jo tutuksi tulleessa Bougoulassa, eli Dodon Sinsibere-hankkeen osuuskunnalla. Amerikkalainen Rotary-klubi on lahjoittanut osuuskunnalle aurinkovoimalla toimivan uunin, jota lähdimme kokeilemaan (kuvassa teknikko Sori pystyttämässä uunia). Uuni toimi, tosin myöhästymisestä johtuen heikommalla teholla kuin oli tarkoitus. Joka tapauksessa herkullisia leipiä ja kakkuja! Muistona tuosta reissusta ovat myös käsissäni ja jaloissani olevat tuhannet (?) hyttysenpistot. Hyönteiset pääsivät iskemään otolliseen kohteeseen, sillä olin unohtanut pitkät hihat ja hyönteismyrkyn kotiin.. Sitä virhettä en tee uudestaan, niin jäätävä oli kutina koko viime viikon.

Eilen oli sitten vuorossa vierailut Tafelen ja Karakon kyliin, joissa kävimme katsomassa Sinsiberen yhteispuutarhojen tilannetta. Samalla haastattelin muutamia naisia, ja oli ilahduttavaa kuulla, että ainakin Karakossa useat naiset ovat vaihtaneet puunhakkuuelinkeinon vihannesviljelyyn! Hienoa päästä itse kuulemaan tällaisia menestystarinoita. Kylissä ihmiset olivat jälleen erittäin sydämellisiä, saimme mukaamme ison lastin maapähkinöitä. Karakossa lapset olivat kovasti otettuja kuvasta, jonka otin heistä ennen lähtöämme (alla) ja kaikki halusivat kätellä, mikä on aina yhtä hämmentävää.. Afrikkalaislapset ovat muuten superkauniita!

Toreista ja vähän muustakin

Viime yönä heräsin siihen, että paidanselkämykseni oli märkä. Myös tänä aamuna hikeä pukkaa kämmenselkiin ja naamalle. Olen jo todennut, että puuterin käyttö täällä on turhaa touhua, kiilto palaa kasvoille silmänräpäyksessä. On kuitenkin mielenkiintoista todeta, että näinkin voi elää! Oikeastaan olen viime aikoina alkanut pohdiskellut pikemminkin sitä, miten olen voinut selvitä niin monesta Suomen talvesta... Joka tapauksessa huomaan nyt, että ilmasto on yksi niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, ihmisten käytökseen ja kulttuuriin, ja tätä kautta myös esimerkiksi kehitysyhteistyöprojektien käytäntöjen toteuttamiseen.

Hiki virtaa myös toreilla, jotka ovat tärkeä osa malilaista arkea. Siellä missä se on mahdollista, naisilla on tapana käydä joka aamu torilla ostamassa ainekset ruuanlaittoa varten. Tämä on tärkeää paitsi taloudenhoidon, myös sosiaalisen elämän kannalta. Itse olen päässyt tutustumaan torielämään jo niin Bamakossa kuin maaseudulla Bougoulassakin (kuvassa).

Tavarapaljoutta toreilla voisi kuvata sanomalla, että sitä mitä et malilaiselta torilta löydä, sitä et tarvitse. Tämä ei kuitenkaan omalla kohdallani ole aivan totta: esimerkiksi vaatteissa ja vessapaperissa valikoima on varsin rajoitettu.. Toisaalta Bamakon keskustan tori on niin valtava, että olen kalunnut siitä tähän mennessä luultavasti vasta murto-osan.

Erityisesti ruokatorit ovat elämys. Kaukana ovat automarketit, tarkoin pakatut tuotteet ja luottokortit! Tiiviisti läsnä ovat sen sijaan haju, kärpäset ja lukemattomat omituisen näköiset myyntiartikkelit, joiden nimiä en tunne. (Väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava, että Bamakosta löytyy toki myös muutamia automarketteja, mutta näissä taas malilaiset tuotteet loistavat poissaolollaan ja kortilla maksamisesta on turha haaveilla.)

Torilla käyminen on mielestäni todella hauskaa, etenkin koska hinnat ovat suomalaisittain hyvin edulliset. Toisaalta kokemus voi olla tubabulle (valkoihoiselle) väsyttävä. Keskustan torilla jo pelkkä ihmispaljous kiristää pinnaa. Tämän lisäksi myynti on erittäin aggressiivista ja juttusille pyrkiviä ihmisiä on paljon. Viimeksi olin liikenteessä kanadalaisen ystävän kanssa, ja sain todeta, että kahden valkoihoisen, hieman pallo hukassa olevan naisen seurue ei ole Bamakon torilla helpoin mahdollinen!

Seuraamme lyöttäytyi pitkäksi aikaa yksi aikuinen mies ja yksi pikkupoika. Mies luovutti jonkin ajan kuluttua, mutta pikkupoika seurasi minua sotramalle asti. En oikein osannut päättää, oliko se äärettömän ärsyttävää vai äärettömän imartelevaa. Hämmentävää joka tapauksessa. Ihmisten huomio täällä onkin kaksipiippuinen juttu. On toki mukavaa kuulla kohteliaisuuksia päivittäin :) Toisaalta esimerkiksi ennen töistä kotiin lähtöä on toisinaan vedettävä syvään henkeä, jotta jaksaa ottaa vastaan kaiken tuijottamisen ja huutelun.

Ihmiset ovat kuitenkin pääasiassa lähes häkellyttävän ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Heidän tuttavallisuudestaan on usein myös suoranaista hyötyä. Totesin tämän viime viikolla, kun olin rahanhakureissulla ja automaatti oli, kuinkas muutenkaan, poissa käytöstä. Viereisen supermarketin ovimies alkoi sattumalta jututtaa minua. Lopputulos oli se, että hän kertoi minulle toisesta lähellä sijaitsevasta automaatista, josta sainkin rahaa. Malilaisen tuttavallisuuden ansiosta loppu hyvin kaikki hyvin!

Miellyttäviä tuttavuuksia tein viime viikolla myös matkalla, jonne lähdin MFC:n ilmastonmuutoskoordinaattorin kanssa. Yövyimme parin tunnin matkan päässä sijaitsevassa konferenssikeskuksessa, jossa järjestettiin malilaisten ympäristöjärjestöjen verkoston ilmastonmuutosseminaari. Tapahtumassa eri puolilta Malin maaseutua saapuneet ihmiset kertoivat omista kokemuksistaan ilmastonmuutokseen liittyen. Mukana oli myös Sinsiberen osuuskunnan hallituksen jäsen Djaratou, jonka kanssa jaoin hotellihuoneen. Oli hauska päästä tapaamaan Sinsin jäsen henkilökohtaisesti, siitä huolimatta, että kielimuuri esti laajemman kommunikaation. Hymy vie onneksi jo pitkälle. Seminaarissa esiintyi malilainen laulajatar Doussou Bagayoko, ja paikalliset naiset tanssivat kovasti. Djaratou pyysi myös minut mukaan, mutta en uskaltautunut. Ehkä ensi kerralla!

Malilaista elämää

Aika kuluu nopeasti Afrikassakin. Siitä huolimatta, että välillä joutuu odottamaan. Viimeksi tällä viikolla odoteltiin lähtöä Bougoulaan Sinsibere-hankkeen osuuskunnalle, 60 kilometrin päähän Bamakosta. Malissa sää ja infrastruktuuri aiheuttavat etenkin sadekaudella yllätyksiä: Bamakon lähistön kylistä saapuneiden naisten matka toimistolle kesti pitkään, koska tiet olivat heikossa kunnossa sateiden jäljiltä.

No, matkaan päästiin. Syy Bougoulan vierailuun oli kaksipäiväinen Sinsibere-osuuskunnan hallituksen kokous, jossa kymmenen hankekylän edustajat keskustelivat osuuskuntaa koskevista ajankohtaisista asioista. Tällä kerralla kokouksessa käsiteltiin muun muassa naisille annettujen mikrolainojen tilannetta, osuuskunnan kyliin hankkimia aasikärryjä, tulevaa karitepähkinäsatoa ja osuuskunnan yleistä taloustilannetta. Keskustelu oli eläväistä ja naisilla tuntui olevan paljon mielipiteitä.

Kuvassa osuuskunnan kokousrakennus. Lisätietoa Dodon Sinsibere-hankkeesta

Yövyimme osuuskunnalla, samassa huoneessa noin 15 naista, vähän kuin leirikoulussa :) Ajan viettäminen osuuskunnalla toikin mieleeni suomalaisen mökkeilyn. Ainoastaan sauna puuttui, mutta täällä se löytyy omasta takaa... Ilmaston lisäksi muita eroavaisuuksia olivat muun muassa napon puuttuminen pesuämpäristä ja vessat, jotka täällä ovat mielestäni suomalaisia huusseja vaikeakäyttöisempiä (tai sitten olen ymmärtänyt idean väärin). Ruuanlaitto oli tärkeä ohjelmanumero, ja yritin kantaa korteni kekoon sipulinkuorinnassa. Kuvassa takanani oikealla energiaa säästävä liesi, jossa ruoka valmistettiin. Huolella valmistellun aterian nauttiminen saaveista kirkkaan tähtitaivaan alla oli yksi niistä täällä usein kokemistani hetkistä, jolloin mietin, olenko oikeasti täällä vai kenties jonkun elokuvan kuvauksissa.. Hieno kokemus.

Bougoulassa tunsin itseni usein ummikoksi ja ulkopuoliseksi, sillä keskustelut käytiin paikallisella kielellä, bambaraksi. Diakaridia (MFC:n työntekijä) ystävällisesti tulkkasi minulle kokouksen tärkeimmät asiat, mutta kykenemättömyys ilmaista itseään ja ymmärtää muita on todella turhauttava tunne. Siihen onkin liittynyt suurin osa täällä kokemistani negatiivisista tunteista.

Kieliongelmista huolimatta olen onnellinen siitä, että pääsen täällä aidosti kosketuksiin malilaisen kulttuurin ja perinteiden kanssa. Viikko sitten sain tilaisuuden osallistua paikalliseen nimenantojuhlaan. Kokemus oli melko erilainen kuin suomalaisissa ristiäisissä. Juhla pidettiin ulkona ja siihen osallistui vain suvun naiset. Miehet pitävät oman tilaisuutensa moskeijassa, eikä taida sekään olla aivan suomalaisten varpajaisten kaltainen.. Nimenantojuhlassa suurin osa lahjoista annettiin äidille, lähinnä kankaita, saippuaa ja rahaa. Eräs nainen esitti perinteisiä griot-lauluja ja viikon vanhaa tyttölasta ojennettiin innokkaasti halukkaiden syliin. Kaikki lahjat esiteltiin ja kirjoitettiin muistiin, jotta lahjansaaja voi myöhemmin tarkistaa, millaisia lahjoja hänen tulee antaa muille. Korkean syntyvyyden maassa nimenantojuhlia nimittäin vietetään usein!

Juhlassa saatoin tarkastella paikallisten naisten pukeutumista ja korujen käyttöä. Malissa naiset panostavat ulkonäköönsä, toisinaan allekirjoittaneen mielestä hyvän maun kustannuksella, mutta useimmiten erittäin tyylikkäästi. Bougoulassa totesin, että myös maaseudun naiset käyttävät asuihin sopivia rannerenkaita sekä kaula- ja korvakoruja. Pukujen kankaat ovat värikkäitä, ja niissä on usein näyttäviä kuvioita. Naisten rinnalla tuleekin alipukeutunut olo. Toivottavasti saan pian itsekin teetettyä puvun paikallisesta kankaasta. Kuvassa osuuskunnan hallituksen jäsen Tafin tyttärensä Batoman kanssa.

Linkkejä:

Siemenpuusäätiön sivut

Åbo Akademis studentkår

Ensimmäisiä havaintoja

Kokonainen viikko on nyt vierähtänyt siitä, kun saavuin Malin lämpöön. Viikon aikana tuntuu tapahtuneen paljon, mutta samaan aikaan on sellainen olo, että nähtävää ja koettavaa on vielä valtavasti edessäpäin. Länsi-Afrikka todella on oma maailmansa. Tässä joitakin niistä asioista, jotka ovat kiinnittäneet huomioni tähän mennessä.

Lämpötila. Tämä on varmasti ensimmäinen asia, jonka jokainen maahan saapuva huomaa: Malissa on kuuma. Lopuillaan oleva sadekausi antaa vielä jonkin verran viilennystä, mutta kylmä ei tule kuin ehkä yöllä ikkunan ollessa auki. Kuumuus ei ole kuitenkaan aiheuttanut minulle väsymystä suurempia ongelmia, ja kohti alempia lämpötiloja ollaan menossa. Täälläkin on siis talvi tulossa, tosin luultavasti aika paljon lämpimämpi kuin mihin olen tottunut :)

Infrastruktuuri ja liikenne. Paikallinen katukuva on kovin erilainen kuin Suomessa. Suurin osa teistä on päällystämättömiä hiekkateitä ja suurin osa kaupoista ja kioskeista tien vieressä olevia kojuja. Liikennettä on paljon, erityisesti moottoripyöriä. Vuohet, aasit, hevoset, kanat ja koirat liikkuvat sujuvasti muun liikenteen seassa. Kuvittelin etukäteen, että tiet ovat huonokuntoisia vain maaseudulla, mutta myös Bamakossa on paljon todella kuoppaisia teitä. Ei tulisi mieleenikään astua täällä auton rattiin! Toisaalta, kuten erään paikallisen kanssa totesimme, malilaiset olisivat vastaavasti ihmeissään Suomessa lumen ja jään keskellä.

Olen päässyt jo pari kertaa tutustumaan myös bamakolaiseen julkiseen liikenteeseen eli sotramoihin. Sotrama on paikallinen bussi, toisin sanoen vihreä pakettiauto, johon ahtautuu niin paljon matkustajia kuin kerralla mahtuu. Laskin, että reippaasti yli 30 henkilöä oli sotramassa, jolla matkustimme viime viikolla. Tästä voi ehkä arvatakin, että paikallisten käyttäytyminen busseissa eroaa suomalaisesta: siinä missä suomalaiset pyrkivät varaamaan itselleen mielellään naapuri-istuimenkin, täällä tehdään tilaa niin pitkään kuin on mahdollista. En tiedä, voiko tästä vetää sen enempää johtopäätöksiä, mutta ylipäänsä mielikuvani tähän mennessä on se, että ihmiset täällä ottavat toisensa huomioon eri tavalla kuin monissa muissa maissa.

Sotramoilla liikkuminen on minulle vielä melkoinen mysteeri, mutta uskon pääseväni siitä perille, kun opin tuntemaan paikkoja paremmin. Varmaa on se, että työmatkat eivät tule olemaan tylsiä!

Ihmiset. Malissa kaikki asiat tuntuvat tapahtuvan kadulla. Ihmiset muun muassa istuskelevat, juovat paikallista kitkeränmakuista teetä, pesevät pyykkiä, katsovat televisiota, tekevät ruokaa ja myyvät tavaroita kadulla. Paikallinen pukeutuminen on värikästä. Valkoisia ihmisiä ei katukuvassa näy juuri lainkaan. Tästä huolimatta en ole kokenut tungettelua tai turvattomuuden tunnetta.

Työni Dodon kumppanijärjestössä MFC:ssä alkoi viime viikon puolessavälissä. Tulen työskentelemään sekä Dodon Sinsibere-hankkeelle, Siemenpuusäätiölle että MFC:n ilmastonmuutosprojekteille. Tänään pääsin jo seuraamaan Sinsiberen karitevoin purkittamista. Toimiston väki on ystävällistä, ja MFC:n harjoittelija Awa on auttanut minua käytännön asioissa. Niissä riittääkin vielä kovasti opettelemista! Eilen kokeilin ensimmäistä kertaa riisin ja pinaattikastikkeen syömistä käsin, ei ole muuten ihan helppoa.. Kuvassa pähkinäkastikeastia lämpenemässä.

Lyhyesti: Mali on yllättänyt minut värikkyydellään, eläväisyydellään ja epäjärjestyksellään. Yllätys on ainakin tähän mennessä ollut positiivinen; suomalainen elämänmeno vaikuttaa kovin tylsältä täkäläiseen verrattuna! Odotan innolla jatkoa.

Lähtötunnelmia

Hermostuttaa. Huomenna se nimittäin viimeinkin tapahtuu: matkustan Helsinki-Vantaalta 5918 kilometrin päähän Bamakoon, Malin pääkaupunkiin. En ehkä vieläkään täysin ymmärrä, että olen lähdössä puoleksi vuodeksi Länsi-Afrikkaan. Pitkäaikainen unelma on toteutumassa!

Tällä hetkellä eniten jännittää ehkä se, miten selviän lentokoneen vaihdoista ja pääsen perille tavarakuorman kanssa. Muuttaminen on aina rankkaa, mutta ulkomaille lähtö aiheuttaa erityistä päänvaivaa. Elämän mahduttaminen 28 kiloon on jokseenkin haasteellista, siitä huolimatta että talvivaatteista ei tällä kerralla tarvitse huolehtia :)

Viimeisten kuukausien aikana olen havainnut ainakin sen, että Mali on melkoisen tuntematon maa suomalaisille. Se ei ole ihme, sillä uutisia Malista tai ylipäätään Länsi-Afrikasta ei Suomeen juurikaan tihku. Mielenkiintoista on se, että lähes kaikki tietävät Timbuktun kaupungin, mutta harva tietää sen sijaitsevan Malissa. Vielä harvempi tietää, missä Mali on.

Olen huomannut myös, että Afrikkaan reissaaminen on suomalaisittain edelleen extreme-touhua. Tämän olen voinut päätellä ihmisten ilmeistä kertoessani lähdöstäni. Toisaalta olen saanut kuulla myös mielenkiintoisia matkakertomuksia ja vinkkejä Afrikasta, joten en tunne itseäni täydelliseksi kummajaiseksi. Nähtäväksi jää, kuinka suuri hyppäys lopulta on, mutta toki kyseessä on näin etukäteen katsoen jännittävin kokemus tähänastisessa elämässäni.

Odotus alkaa olla ohi. Laukut on pakattu, läheiset hyvästelty ja viime hetken syysflunssa suurin piirtein podettu. Seikkailu alkakoon!